 | |||
.jpg)
Jotain
pyhempää, kalliimpaa, kauniimpaa ja rakkaampaa ajatuksemme eivät pysty
kuvittelemaan, kuin tämä isiemme maa täällä Itämeren rannoilla. Sille
on omistettu meidän sydämemme
puhtaimmat tunteet, meidän ajatuksiemme voitot, meidän tahtomme voima.
Jääköön ikuisesti vapaaksi tämä maa, jotta siinä voisivat rauhassa
nukahtaa ikuiseen uneen työstään väsyneet sukupolvemme. Tämän maan
onneksi olemme valmiita tekemään kaiken. Vaikka haihtuva on työmme
tulos, jääköön ikuisesti pysymään onnellisena, vapaana ja itsenäisenä meidän isiemme maa - Viro!"Viron ensimmäisen presidentin Konstantin Päts`in puheesta v. 1934
Kommunismin uhreille
Vuonna
1818 tähän maailmaan syntyi mies, jonka ajatukset tuottivat myöhemmin
paljon kärsimystä. Tämä mies oli Karl Marx. Yhdessä Friedrich Engelsin
kanssa molemmalle kabinettitieteilijalle syntyi omituinen käsitys
tulevaisuuden yhteiskunnasta kommunismin muodossa. Sinänsä melko viaton
ajatus. Yhtä hyvin olisivat he voineet kehittää ajatusta koko
ihmiskunnan siirtymisestä asumaan veden alle. Tämähän olisi ollut
erinomainen idea! Meren, tai yleensäkin veden peittämä pinta-ala ylittää
selvästi mantereiden pinta-alan meidän vanhalla, rakkaalla
kotiplaneetallamme. Näin pelottavaa ajatus väestön liikakasvusta olisi
siirretty kauas tulevaisuuteen. On vain yksi pikkuseikka - ihminen ei
ole sopeutunut elämään veden alla.
Asia olisi ehkö unohtunut ja molemmat leikinlaskijat
olisivat kenties jääneetkin maailmalle tuntemattomiksi. Historian
mukaan kumpikaan heistä ei luopunut kapitalismin hyveistä (Engels itse
oli tehtaanomistaja), joita he kirjoituksissaan raivokkaasti
tuomitsivat. Mutta kohtalo määräsi, että jossakin maailman kolkassa
sattui joku lukemaan näitä satuihin perustuvia ajatuksia. Tämä mies
oli Vladimir Uljanov - elämässä pettynyt, kunnianhimoinen, mutta
heikolla analysointikyvyllä varustettu venäläinen kapinoitsija, eli
toisinajattelija, kuten nykypäivänä sanotaan. Hän ei päätynyt vain
pohtimaan, pystyykö ihmiskunta elämään veden alla, eli siis: onko
kommunismin mahdollista esiintyä muutenkin kuin teoriassa. Jos ihminen
ei voi elää veden alla, niin pakotamme hänet siihen! Jos kommunismi ei
ole mahdollista käytännössä, niin pakotamme sen olemaan mahdollista.
Myöhemmässä vaiheessa tämä pakottaja tuli tunnetuksi nimellä Vladimir
Lenin.
Ihminen, joka on lukenut Karl Marxin "Pääoman" (Das
Kapital), on todennäköisesti myös pannut merkille, että erityisen
ymmärrettävällä tyylillä tämä kirja ei loista. Vaikka Marx oli aikansa
hedelmällisempiä kirjailijoita, hän ei kyennyt kuitenkaan laittamaan
teokseensa tarvittavaa selkeyttä. Hän joutuu siinä jatkuvasti
ristiriitaan itsensä kanssa, joten hänen sanojaan saattoivat omaksua
samanlaisella innolla sekä Venäjä uuskommunistit, että Pariisin
kapinalliset intellektuellit. Marx ei tunnusta puolisävyjä - häntä
varten on olemassa vain mustaa ja valkoista. Marksismissä on olemassa
vain kaksi kiinteää lähtökohtaa:
Kapitalismi on huono ja työväenluokka hyvä. Hänen todellinen
ajatusmaailmansa jäi jokaisen tulkittavaksi. Ei ole sitten mikään ihme,
että Leninin johtamat venäläiset radikaalit perustivat tämän kirjan
mukaan oman marxilaisen kommunismin, joka koostui salaliitonkaltaisen
puolueen perustamisesta, työväenluokan organisoimisesta, työväen vallan
perustamisesta, yläluokan tuhoamisesta ja vallankumouksen
laajentumisesta kaikkialla maailmassa. Eli lyhyeesti sanottuna -
väkivalta! Muuten, myös Marx itse todesi vailla minkäänlaisia omantunnon
tuskia: "Väkivalta on yleismaailmallisen vallankumouksen kätilö". Marx saattoi epäilemättä olla rikkaalla mielikuvituksella siunattu tarunkertoja, mutta ihmistuntijana hän oli melko kömpelö. Marxin ehkä tunnetuin teos kommunismin idean edistämisessä on vuonna 1848 ilmestynyt "Kommunistisen puolueen manifesti". Tämän ilmestymisestä lähtien on historian ehkä tuhoisamman ajatuksen toteuttamisen puolesta menettänyt henkensä yli 100 miljoonaa ihmistä. Mutta tämä idea elää vieläkin! ...
Karl Marxin Lontoossa vuonna 1848 julkaisema Kommunistisen Puolueen Manifesti
Kommunistin todellista luonnetta kuvaa hyvin 223. divisjoonan poliittisen komissarion Manohinin puhe Elvassa (Virossa) vuoden 1941 helmikuussa, jossa hän sanoi muun muassa: "Hyvä kommunisti olet vasta silloin, kun silmiä räpäyttämättä voit lähettää kuolemaan isäsi ja äitisi, joista tiedät, että he sabotoivat puolueen käskyjä." Jotta ihmiset saataisiin vakuuttuneiksi sellaisten henkilöiden olemassaolosta, kommunistit keksivät myytiin nuoresta Pavlik Morozovista, joka muka ilmiantoi oman isänsä ja jonka kansan viholliset tämän jälkeen kostoksi tappoivat. Kuten suurin osa kommunistien sankarillisista tarinoista tämäkin nyyhkytarina on puhtaasti kuvitteellinen.
Kommunistit suhtautuvat tiettävästi kieltävästi kaikkiin uskontoihin, mutta kuitenkin he perustivat kaikkien muiden uskontojen lisäksi oman uskontonsa - kommunismin. Mutta jos uskontoa johtavat fanaatikot tai yksinkertaisesti uskontoa omaksi edukseen käyttävät henkilöt, tulos on kansaa silmälläpitäen traaginen.
Tunnettu venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti 7. marraskuuta 1922. Lontoossa: "Bolshevismi on henkinen ilmiö ja psyykkinen sairaus; tätä sairautta ei voida hoitaa ratsuväen hyökkäyksen avulla ... Bolshevismi voi esiintyä vain kuvun alla eristyksessä, mutta se kuolee raikkaassa ilmassa joutuessaan kosketukseen ulkoisten vaikuttajien kanssa:" (Berdjajevin kirje julkaistiin ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa vasta vuonna 1995)
Muuten, samaan tulokseen päätyi myös N. Liiton ulkoasiainministeri Lev Trotski (todellisellä nimellä Leib(a) Bronshtein) sanoen: "Kommunismi ei voi esiintyä samalla planeetalla yhdessä erilaisten järjestelmien kanssa." Tällä Trotski-Bronshtein tarkoitti luonnollisesti sitä, että toisenlainen järjestelmä on hävitettävä, jotta kommunismi voisi saavuttaa elinvoimaisuuden.
Millaisina muiden maiden kansalaiset ovat nähneet kommunistien edustajia, osoittaa hyvin Itävalta-Unkarin ulkoministeri Ottokar Chzerninin julkilausuma sen jälkeen, kun hän tapasi Brest-Litovskissa Neuvostoliiton diplomaatin Adolf Joffen, joka oli muuten myös Tarton rauhansopimuksen allekirjoittaneen Neuvosto-Venäjän valtuuskunnan johtaja. Chzernin kirjoitti Joffe osalta: "Kummalliset ihmiset nämä bolshevikit. He puhuvat jatkuvasti
vapaudesta, sekä yleisestä
suvaitsevaisuudesta, rauhasta ja yksimielisyydestä, mutta itse he ovat
kuitenkin ilmeisesti raaimmat tyrannit, joita maailma on koskaan nähnyt.
Porvariston he yksinkertaisesti tappavat pois ja ainoana perusteena,
johon he uskovat, ovat konekiväärit. Tämänpäiväinen keskustelu Joffen
kanssa osoitti minulle, että nämä ihmiset eivät ole puhtaita ja että
niiden tekopyhyytensä ylittää kaiken, mistä yleensä moititaan
ammattidiplomaatteja." Ministeri Chzernin oli oikeassa kuvaillessa kommunisteja. Myös venäläinen kommunistien hovirunoilija Vladimir Majakovski kirjoitti eräässä "kuolemattomassa" runossaan: "Sananvuoro on sinulle, toveri Mauser!" "Toveri" Mauser sanoikin pyöveleitten kädessä viimeisen sanansa viattomille uhreillensa. Tässä Majakovski kuitenki erehtyi hieman: aseinsinööri Paul Mauser ei ollut läheskään mikään toveri kommunistien kanssa, mutta hänen keksintönsa kelpasi toisinajattelojoiden teloittamiseksi mainiosti. Sanoivathan jesuiitatkin aikoinaan: "Tarkoitus pyhittää välikappaleet!"
Ei siis ole ihme, että kommunismin idea on omaksuttu alemman kehitystason maissa. Ei voida juuri sanoa, että Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Vietnam, Kuuba ja Laos olisivat kommunismiaatteen omaksumisen aikana olleet kehittyneiden maiden kärkipäässä. On kuitenkin totta, että näissäkin maissa oli viisaita päitä. Niitä saattoi olla paljonkin, jotka sanoivat: Kuulkaahan pojat, teidän ajatuksenne on täysin typerä! Pian tämän jälkeen he eivät enää sanoneet mitään. Paremminkin - eivät voineet sanoa, koska kuolleet ihmiset eivät tavallisesti puhu. En tiedä, ovatko näiden maiden itsevaltiaat koskaan kuulleet sellaisesta asiasta, kuten Gordionin solmu, mutta ongelman he ratkaisivat yhtä tehokkaasti kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan - miekaniskulla, tai nykyaikaisemmin - luodilla.
Tavalla tai toisella Pandoran lipas oli avattu, henki päästetty ulos pullostaan, eikä se antanut sulkea itseään takaisin pulloon. Kommunisminhaamu lähti kävelemään pitkin maailmaa.
* * *
Samaan
hengenvetoon hän julistaa, ettei viron kansaa ole olemassakaan, on vain
Neuvostoliiton alueella sijaitsevan Viron sekaavioliittojen johdosta
sekoittuneet kansallisuudet, joka on hänen mielestään jopa hyvä ilmiö."Tietemies" kirjoittaa: "En pidä Viroa lainkaan valtiona, eikä se voi menettää itsenäisyyttään, koska sillä ei ole sitä olemassakaan. Se ei ole valtio, vaan toisenlainen muodostuma, jota minä sanon apartheidiksi. Viro - se on sotilaallinen sillanpääasema, josta suurella yleisöllä ei ole mitään aavistusta. Mikä antaa minulle syyn ajatella näin? Siellä on keinotekoisesti luotu järjestelmä, jolla jaetaan ihmisiä kansalaisiksi ja vieraiksi - ulkomaalaisiksi. Tämän lisäksi yhteiskunta jakaantuu vielä yhden tunnuksen avulla: niihin, jotka tukevat virallista politiikkaa ja niihin, jotka eivät sitä tee. Jokainen siellä asuva virolainen on jatkuvassa vaarassa tulla irtisanotuksi tai joutua kosketuksiin muiden ongelmien kanssa, jos häntä epäillään epälojaalisuudesta. Siellä toimii erittäin tehokkaasti salainen poliisi - KAPO. Tämä on repressioelin, joka voi milloin tahansa ottaa puhelun ei-toivotun henkilön työpaikkaan, kotiin tai painostaa kyseisen henkilön sukulaisia. Tässä maassa tilanne on erittäin kireä."
[Käännetty latvianvenälästen web-sivulta "ves.lv"]
Ensiksi: Kapo ei ole suinkaan salainen poliisi, vaan Kaitsepolitsei (suojelupoliisi). Toiseksi olisi mielenkiintoista tietää, kiistääkö "tietemies" Bäckman myös suomalaisten sankarillisen taistelun Talvisodassa ja Karjalan luovutuksen koskaan tapahtuneen? Saattaa olla, etteivät hänen Moskovan isäntänsä ole sitä häneltä toistaiseksi vielä vaatineet.
Yhtä lailla tiedemiehen tittelillä kukkoilevan Bäckmanin ajatuksia tukee suomalainen freelance-toimittaja Leena Hietanen, jonka tähänastiset julkaisut ovat täysin Moskovan makuun. Mitä mieltä normaaliälyinen lukija saattaa olla, lukiessaan tämän psykopaatin kirjoitusta: "Viroa koskevaa nettikeskustelua ja erityisesti kommentteja seuratessa tulee mieleen, että olihan se Neuvostoliitto sittenkin rikollisvaltio. Neuvostoliiton rikoksista pahin oli se, että se nosti kaksi pientä kansaa Euroopan perslävestä maailmanhistorialliseen merkitykseen. Suomi ja Viro eivät sijaintinsa ja kokonsa puolesta olisi koskaan itse pystyneet omin voimin nousemaan maailmanhistorian valokeilaan, virolaiset suorastaan olivat mukana johtamassa maailmaa. Ei kai kukaan vakavasti asioihin suhtautuva henkilö voi kiistää sitä, että kun Viron todellinen historia kirjoitetaan, Viron ainoa merkittävä hetki maailmanhistoriassa ajoittuu juuri neuvostoaikaan. Neuvostoliiton rikos oli siinä, että nostamalla nämä pienet, syrjäiset kansat jumalten kanssa podiumille, ne ovat kadottaneet täydellisesti todellisuudentajunsa."
Kotimaassaan kumpikaan heistä ei juuri nauti julkisuutta.
Tietenkin tämän huomionpuutteesta kärsivän parivaljakon juttu on täydellistä roskapuhetta. Me tiedämme kuitenkin, miten vapaasti voittajat ovat aina käsitelleet historiallisia tosiseikkoja, jota osoittaa myös koko tähänastinen Neuvostoliiton historia, joka esittelee kommunistien hirmuvaltaa maailman tukahdettujen ihmisten puolustajana. Venäjän keisarinna Katariina II-n ilmaisu "Voittajia ei tuomita", pätee edelleenkin. EI, ja vielä kerran EI! Hitlerin johtama kansallissosialistinen Saksa ei suinkaan ollut pahuuden valtakunta nro 1, vaikka senkin "ansiot" ensimmäisen sijan saavuttamiseksi olivat huomattavat. Tämän "kunnianimityksen" on ansainnut ennemminkin toinen suurvalta - Neuvostoliitto, jonka toiminnan oikeudenmukaisen arvioinnin sijasta maailma pitää parempana häveliäästi vaieta . Mutta samalla "pahuuden valtakunta nro 1" itse ei vaikene! Sekä omin voimin, että ostetuin äänitorvin yritetään mustata kaikkea ja kaikkia, jotka uskaltavat epäillä Neuvostoliiton kirjoittamaa historiaa.
Tutkijoille ja historioitsijoille asian pitäisi olla enemmän tai vähemmän selvä. Mutta kuitenkin löytyy varsin paljon niitä, jotka itsepintaisesti kiistävät totuuden ja pitävät sen sijaan kiinni jostakin erityisestä, ainoastaan heidän käsitykseen sopivasta teoriasta. Onneksi nämä "mielipidejohtajat" eivät nauti erityistä arvostusta maailmassa. Muussa tapauksessa heidän kaltaisensa saattaisivat olla suurena uhkana demokratialle. Mutta juuri näiden kotitekoisten tutkijoiden ja suurkansallisten sovinistien väitteiden kiistämiseksi on tärkeä säilyttää virolaisten sekä heidän kärsimyksiään kuvaavat tarinat tuleville sukupolville.
Tulenkantajat
Vapauden vuosipäiväksi
Jo polvesta polveen kauan
äidit lapsilleen kertoivat näin:
Askeleemme vapaat oli kerran
Ja vapaa oli kansakin!
Meitä aurinko pellolle kutsui,
kun pohjoiseen pakeni talvi.
Kaskimailla leikkasi sirppi,
kultajyvistä täyttyi laari.
Työstä jäi iloonkin aikaa:
lensi kiekko ja keinui keinu,
joku pantteja leikisti lunasti
ja nurmikolla keihäs lensi.
Ukun* kivelle uhria viedessä
viipyi usein kaunis neito
iltahämärässä pyhän lehdon
kun vihollisteitä tallasi ylkä.
Meren vaahtopäisillä aalloilla laivat
silloin sotaretkille purjehtivat.
Ja kaikui taivasta vasten
voitonlaulujen mahtavat sävelet!
Näin oli, lapseni, näin oli kauan sitten,
ennen Paalan* päiviä oli näin.
Nyt särkyneet on keihäät, jouset,
ja kapea kansan tie ...
äidit lapsilleen kertoivat näin:
Askeleemme vapaat oli kerran
Ja vapaa oli kansakin!
Meitä aurinko pellolle kutsui,
kun pohjoiseen pakeni talvi.
Kaskimailla leikkasi sirppi,
kultajyvistä täyttyi laari.
Työstä jäi iloonkin aikaa:
lensi kiekko ja keinui keinu,
joku pantteja leikisti lunasti
ja nurmikolla keihäs lensi.
Ukun* kivelle uhria viedessä
viipyi usein kaunis neito
iltahämärässä pyhän lehdon
kun vihollisteitä tallasi ylkä.
Meren vaahtopäisillä aalloilla laivat
silloin sotaretkille purjehtivat.
Ja kaikui taivasta vasten
voitonlaulujen mahtavat sävelet!
Näin oli, lapseni, näin oli kauan sitten,
ennen Paalan* päiviä oli näin.
Nyt särkyneet on keihäät, jouset,
ja kapea kansan tie ...
Nyt siedämme riistäjän sortoa,
ollen orjana kodissamme.
Kansamme poikien tarmoa
eivät enää todista teot!
Näin hukkuuko sankarisuku -
ei toistu Ymeran* päivät?
Lapsi, älä sinäkin nuku,
vaan katkaise kättesi kahleet
Näissä sanoissa liekehti vielä toivo.
tulenkipinä liekehti niissä:
vuosisatoja hehku säilyi
virolaispoikien sydämissä.
Sitten leimahti rintoihin viha -
sota verinen syttyi taas.
Kaikilla tulinen into,
iskulauseena: kuolema tai voitto!
Taas kaikui taistelun melua
kotimaan laaksot ja vuoret.
Nousi aurinko voitonloistossa -
liekki vapahti Kalevin käden.
Nyt kertokoot äidit näin:
- Lapsi, vapaa on kotimaa!
on vapaus pyhä, se kestäköön -
sitä varjele sinäkin.
Leo Mötus,
aikakauslehti Viron Nainen, helmikuuta 1936
* Uku - Muinais-Viron ylijumalaaikakauslehti Viron Nainen, helmikuuta 1936
*Paalan taistelu - http://fi.wikipedia.org/wiki/Matinp%C3%A4iv%C3%A4n_taistelu
*Ymeran taistelu - http://fi.wikipedia.org/wiki/Jumaran_taistelu
Itsenäisen tasavallan julistaminen ei onnistunut helposti. Vastustajia oli sekä Venäjällä, jossa oli yhteinen tavoite sekä venäläisillä tsaarinvaltaa kannattavilla kansankiihkoilijoilla, että juuri valtaan tulleilla bolshevikeilla. Samaan pyrkivät myös Viron omat paikalliset (ja Moskovan palkalliset) kommunistit, joiden joukossa vakuuttavimpina olivat Viktor Kingissepp, Hans Pöögelmann, Jaan Anvelt, Artur Vallner, Johannes Semper ym. Myös muutamat Viron kansallismieliset julkisen elämän merkkihenkilöt kyllä epäilivät tällaisen askeleen ajankohtaisuutta. Asiaa mutkisti myös se, että Virossa oli tuolloin vielä lukuisia venäläisiä virkamiehiä ja sotilasjoukkueita. Toisaalta uhkasi Saksa, joka oli jo miehittänyt Viron saariston. Oli selvää, että vapautta ei tultaisi tarjoamaan kultaiselta tarjottimelta, vaan siitä on taisteltava.
23. helmikuuta 1918 luettiin Pärnussa Endla-teatterin parvekkeelta julistus Viron itsenäistymisestä. Tämä toistui 24. helmikuuta Tallinnassa, jota pidetään Viron itsenäistymisen virallisena päivänä.
Viron Pelastuskomitea Jyri Vilms, Konstantin Päts ja Konstantin Konik julistavat Viron itsenäisyyden
Maximilian Maksollyn öljymaalaus
Manifesti Viron kansoille
Viron kansa ei ole vuosisatojen kuluessa menettänyt toivoa itsenäisyydestä. Polvesta polveen hänessä on kytenyt salainen toive, että pimeästä orjayöstä ja vieraiden kansojen väkivallasta huolimatta tulee kerran vielä aika, jolloin "kaikki päreet syttyvät molemmista päistä" ja että "Kalev saapuu kotiin tuomaan lapsillensa onnea".
Nyt tämä aika on saapunut.
......
Vain yhden päivän kesti Viron itsenäisyys. 19. helmikuuta Saksan sotajoukot olivat rantautuneet Pärnussa ja 25. helmikuuta he valtasivat Tallinnan. Heille Viron itsenäisyys ei merkinnyt yhtään mitään.
Saksan antautuiminen I maailmansodassa ja siellä tapahtunut vallankumous lopetti kuitenkin miehityksen. 11. marraskuuta 1918 luovuttivat poistuvat Saksan miehittäjät vallan Viron Väliaikaiselle Hallitukselle. Bolshevikit olivat odottaneet ja toivoneet Saksan poistumista Viron alueelta. Suunnitelma Viron valloittamiseksi oli jo aikoja sitten pöydällä ja niin Puna-armeija hyökkäsi 22. marraskuuta 1918 Viroon Narvan kohdalta, tavoitteena nostaa valtaan kommunistinen hallitus. Heitä vastassa olivat tuolloin vielä saksalaisjoukot, jotka torjuivat kaikki hyökkäykset. Tämä olikin viimeinen kerta, sillä kohta tämän jälkeen saksalaiset vetäytyivät Virosta ja maan puolustaminen jäi tuolloin vielä lähes olemattoman Viron armeijan tehtäväksi. Seuraava punarosvojen hyökkäys tapahtui 28 marraskuuta, eikä sitä pystytty enää torjuamaan.
Vihollisjoukot etenivät nopeasti, kunnes olivat 30 km päässä Tallinnasta. Siitä pitemmälle ne eivät enää päässeet. Viro säilytti laillisen hallituksensa.
Veljet nopeasti kansanarmeijaan!
Sota alkoi Virolle epäsuotuisissa merkeissä. Valtio oli köyhä, vastaperustetun armeijan varustustaso melkein olematon. Oli puudetta rahasta, aseista, ruuasta. Vaikka suurin osa väestöstä ei puoltanut kommunisteja, epäiltiin kuitenkin mahdollisuutta pärjätä taistelussa satoja kertoja isomman vihollisen kanssa. Neuvostoliiton Puna-armeijan lisäksi uhkasivat itsenäisyyttämme Baltian Landeswehr, sekä valkokaartilaisen kenraali Bermondtin joukot, jotka, vaikka taistelivatkin kommunisteja vastaan, eivät hyväksyneet Viron itsenäistymistä.
Landeswehrin johtaja kenraali
Rüdiger von der Goltz
Venäjän valkokaartilaisten johtaja kenraali
Pavel Bermont-Avilov
Ylitsemme vyöryvän puna-aallon mukana saapuivat Moskovasta siellä piileksineet virolaiset kommunistit, jotka isäntiensä käskystä perustivat 29. marraskuuta 1918 Narvassa Viron Neuvostotasavallan, eli Työkansan Kommuunin, joka pysyi vallassa 50 päivää.
Työkansan Kommuunin johtokunta
Vaikka
neuvostoaikaiset historian oppikirjat kertovat Viron kansan suuresta ja
yksimielisestä tuesta kommunistien yritykselle, tilanne oli
todellisuudessa aivan päinvastainen. Aluksi uusien vallanpitäjien
lupaukset kuulostivat varsin houkuttelevilta, mutta koska Moskovan
kätyrit toivat mukaan kommunisteille niin ominaisen väkivallan ja
terrorin, niin tavallisen kansan kannatus oli kohta melkein olematon ja
kommunistit pysyivät vallassa vain puna-armeijan pistimien avulla.
Eräs kauheampia verilöylyä, jotka bolshevikit lyhyeen vallassaolon aikana Viron alueella vuosina 1918 - 1919 vapaussodan alulla saivat aikaan, tapahtui Rakveressaä. Bolshevikit aloittivat pidätykset sekä teloitukset heti Rakveren valloituksen jälkeen. Ihmisiä pidätettiin koko Viron- ja Järvanmaalla. Pääasiallisesti pidätettiin viattomia maalaisia, talonomistajia, Suojeluskuntaan kuuluneita, Viron kansanarmeijassa palvelleita upseereita ja sotilaita, jotka olivat jostakin syystä joutuneet kommunistien kynsiin. Lisäksi myös koulunopettajia, kirkonopettajia, lukkareita, liikkeenomistajia, virkamiehiä, rautatieläisiä, sekä kunnantyöntekijöitä. Myöhemmin, hautoja avatessa kävi ilmi, että teloitettujen joukossa oli myös naisia, vanhuuksia, sekä alaikäisiä koululaisia.
Tämä teloitus tapahtui 10. tammikuuta kaupungin lähellä ns. Palermon metsässä. Yhteisestä haudasta löydettiin yli 150 ruumista, joista osa ei ollut tunnistettavissa, koska heidän kasvonsa olivat ruhjottu ja heiltä puuttuivat henkilöpaperit. Tarkempi tutkimus paljasti, että monia heistä oli ennen teloitusta raa´asti kidutettu. Kuvat Palermon yhteishaudan löydöistä joutuivat vuonna 1919 maailman median sivuille. Kööpenhaminassa virolaisen sanomalehden ulkomaisena kirjeenvaihtajana työskennellyt viron kirjailija Eduard Vilde välitti tietoja kommunistien julmuudesta Ranskan suurimpaan kuvalehteen L´Illustration artikkelissa "Les crimes du bolchevisme en Esthonie" kuvien kera massamurhista Rakveressa ja Tartossa. Virossa tapahtuneet teloitukset aiheuttivat inhoa ja tuomitsemista, sekä edesauttoivat maailman ymmärtämään Viron vapaussodan merkityksen ja aukaisivat länsipoliitiikkojen silmät näkemään kommunismin todellista olemusta.
14. tammikuuta 1919 kommunistit Kull, Rätsep ja Otter järjestivät seuraavan verilöylyn Tartossa Krediidikassan kellarissa. Siellä kidutettiin ja tämän jälkeen murhattiin piispa Platon, sekä papit Nikolai Bezanitski ja Mihail Bleive. Sama kohtalo odotti myös pastoreita Traugott Hahnia ja Wilhelm Schwartzia. Heidän lisäksi murhattiin vielä 14 Tarton tunnettua henkilöä.
Vaikka olosuhteet näyttivät melkein toivottomilta, päätti Viron hallitus kuitenkin ryhtyä vastarintaan pääasiallisesti luottaen Englannin ja Suomen apuun. Apua myös saatiin. Englanti lähetti apuun laivastonsa ja aseita. Apua saatiin myös Suomesta, josta saatiin aluksi aseita ja vuonna 1919 saapui yhteensä yli 4000 vapaaehtoista
Eräs kauheampia verilöylyä, jotka bolshevikit lyhyeen vallassaolon aikana Viron alueella vuosina 1918 - 1919 vapaussodan alulla saivat aikaan, tapahtui Rakveressaä. Bolshevikit aloittivat pidätykset sekä teloitukset heti Rakveren valloituksen jälkeen. Ihmisiä pidätettiin koko Viron- ja Järvanmaalla. Pääasiallisesti pidätettiin viattomia maalaisia, talonomistajia, Suojeluskuntaan kuuluneita, Viron kansanarmeijassa palvelleita upseereita ja sotilaita, jotka olivat jostakin syystä joutuneet kommunistien kynsiin. Lisäksi myös koulunopettajia, kirkonopettajia, lukkareita, liikkeenomistajia, virkamiehiä, rautatieläisiä, sekä kunnantyöntekijöitä. Myöhemmin, hautoja avatessa kävi ilmi, että teloitettujen joukossa oli myös naisia, vanhuuksia, sekä alaikäisiä koululaisia.
Tämä teloitus tapahtui 10. tammikuuta kaupungin lähellä ns. Palermon metsässä. Yhteisestä haudasta löydettiin yli 150 ruumista, joista osa ei ollut tunnistettavissa, koska heidän kasvonsa olivat ruhjottu ja heiltä puuttuivat henkilöpaperit. Tarkempi tutkimus paljasti, että monia heistä oli ennen teloitusta raa´asti kidutettu. Kuvat Palermon yhteishaudan löydöistä joutuivat vuonna 1919 maailman median sivuille. Kööpenhaminassa virolaisen sanomalehden ulkomaisena kirjeenvaihtajana työskennellyt viron kirjailija Eduard Vilde välitti tietoja kommunistien julmuudesta Ranskan suurimpaan kuvalehteen L´Illustration artikkelissa "Les crimes du bolchevisme en Esthonie" kuvien kera massamurhista Rakveressa ja Tartossa. Virossa tapahtuneet teloitukset aiheuttivat inhoa ja tuomitsemista, sekä edesauttoivat maailman ymmärtämään Viron vapaussodan merkityksen ja aukaisivat länsipoliitiikkojen silmät näkemään kommunismin todellista olemusta.
Kommunistien verilöylyn uhrit Rakveressa
Vuonna 1935 valmistunut muistomerkki, jonka kommunistit taas valtaan päästyä räjäyttivät.
Muistomerkki on nykyisin entisöity.
14. tammikuuta 1919 kommunistit Kull, Rätsep ja Otter järjestivät seuraavan verilöylyn Tartossa Krediidikassan kellarissa. Siellä kidutettiin ja tämän jälkeen murhattiin piispa Platon, sekä papit Nikolai Bezanitski ja Mihail Bleive. Sama kohtalo odotti myös pastoreita Traugott Hahnia ja Wilhelm Schwartzia. Heidän lisäksi murhattiin vielä 14 Tarton tunnettua henkilöä.
Kuva Jüri Poskan kirjasta "Piispa Platonin marttyyrius"
Vaikka olosuhteet näyttivät melkein toivottomilta, päätti Viron hallitus kuitenkin ryhtyä vastarintaan pääasiallisesti luottaen Englannin ja Suomen apuun. Apua myös saatiin. Englanti lähetti apuun laivastonsa ja aseita. Apua saatiin myös Suomesta, josta saatiin aluksi aseita ja vuonna 1919 saapui yhteensä yli 4000 vapaaehtoista
Englannin amiraali sir Edwyn Alexander-Sinclair
Englannin laivasto Koporjen lahdessa
Majuri Martin Ekström
Eversti Hans Kalm
Tammikuun 1919 puolivälissä saapui Suomesta Viroon majuri Ekströmin pataljoona, jonka kokoonpanossa oli noin 600 miestä. Virolaissyntyinen, Suomen Vapaussodassa mainetta hankkinut eversti Hans Kalm antoi rykmentilleen, jonka kokoonpanossa oli noin 2000 miestä, nimeksi Pohjan Poikien rykmentti. Ruotsalaisen majurin Martin Ekströmin johtama I Suomalainen Vapaajoukko osallistui pohjoisella rintamalla lähes uskomattomaan tekoon: Narvan valtaukseen tammikuussa 1919, ja virolaisen everstin Hans Kalmin johtama Pohjan Poikien rykmentti ansioitui etelärintamalla Pajun, Marienburgin ja Petserin taisteluissa..
Suomen vapaaehtoiset Narvassa kaupungin vapauttamisen jälkeen. Kiitos teille, veljet!
Suomen vapaaehtoisten esikuntatalo Rakveressa
Pohjan Poikien muistomerkki Virossa, Valgan maakunnassa
Sodan lopputulos oli uskomaton. Eikä ainoastaan Virolle ja Venäjälle, vaan myös muille valtioille, jotka seurasivat mielenkiinnolla hiiren ja tiikerin keskenäistä kamppailua. Hiiri voitti tiikerin! Täytyy kuitenkin tunnistaa, että tiikeri oli silloin vielä aika hampaaton. Maailman sympatia oli epäilemättä Viron puolella, sillä bolshevismi, vaikka varsin uusi ilmiö, oli vallanmuotona Euroopalle ja tietenkin myös USA-lle täysin sopimaton.
Vaikka Viro oli välittömästi ennen Vapaussotaa julistautunut itsenäiseksi, tämä ei tarkoittanut, että se olisi sitä myös maailman silmissä. Vuoden 1918 toukokuussa tunnustivat Englanti ja Ranska Viron Tasavaltaa de facto, mutta Viron kohtalosta oli määrä päättää vasta I maailmansodan jälkeisellä Pariisin rauhankonferenssilla. Baltian valtioiden itsenäistymistä vastaan oli ennenkaikkea Ranska, jonka taloudellisena pyrkimyksenä oli voimakaan Venäjän impeeriumin uudelleenrakentaminen. Itsenäisen Puolan, sekä Suomen tasavaltojen tunnustaminen, jota Venäjän Väliaikainen Hallitus oli ennen kommunistien vallankaapausta ehdottanut, sopi sitävastoin Ranskalle hyvin. Erittäin tärkeänä pitivät Ranskan vallanpitäjän nimenoman Puolan tasavaltaa, joka olisi ollut vastapainoksi vahvistuvalle Saksalle Euroopassa. N.Venäjän kynsistä pelastuneet Baltian tasavallat kohtasivat paljon vastarintaa itsenäistymiselleen Englannin, Ranskan ja Italian taholta. Nämä valtiot olisivat mielellään nähneet sodan jatkuvan bolshevismin lopulliseksi kukistamiseksi, vaikka ne eivät olleet kovin aktiivisesti tukeneet Viroa paitsi Englanti, jonka apu oli ollut varsin suuri. Ranskan silloinen pääministeri Clemeceau vaati valtionsa sotavoimien suoraa osalemista taistelussa N.Venäjää vastaan. Samassa Englannin pääministeri D. Lloyd George suhtautui kaikkiin sotatoimiin Venäjää vastaan kielteisesti, sillä hänen mielestään heikolla taloudellisella pohjalla seisova Venäjä oli Englannille hyödyllisempi. Näin ollen monille valtioille oli meidän elämästä ja kuolemasta käyty sota vain sota kommunismia vastaan, jota haluttiin voittaa vierailla käsilla. Itsenäisyytemme seisoi vielä hyvin heikoilla jaloilla. Liittovaltiot, jotka I maailmansodan voittajina olivat ottaneet itselleen oikeuden päättää muiden valtioiden kohtalosta, toimivat samassa jarruina itsenäistymisellemme, joka niiden mielestä oli vain sivuseikka. Varsin epämääräistä roolia pelasi myös USA, joka aluksi jopa kieltäytyi tunnustamasta vapautuneiden Baltian valtioden itsenäisyyttä. Muuten, samanlaista päättämättömyyttä USA-n hallitus osoitti myös Viron tasavallan itsenäistymiselle vuonna 1991. Sotilaat voivat vain shakkilaudalla saada kuningattaren aseman. Todellisessa elämässä pienet valtiot jäävät maailmanlaajuisesti edelleen sotilaiksi, joista isojen valtioiden valtapelissa ei riipu paljon mitään.
Läpimurto suhtautumisessa saavutettiin vuonna 1921, jolloin Viron tasavaltaa tunnustivat de jure suurin osa Euroopan valtioita. Saman vuoden syyskuussa Viro otettiin Kansainliittoon (YK-n edelläkävija).
Hyvän yleiskuvan koko siitä prosessista antaa siihenaikainen tunnettu poliitikko ja toimittaja Eduard Laaman 8-sta osasta koostuvassa teoksessaan "Viron itsenäisyyden syntymä", kustantaja "Faatum ", Tallinn 1995.
Kapinan kukistamisessa kaatuneiden kadettien muistojumalanpalvelu Tallinnassa Kaarlin kirkossa
Kapinallisten murhaaman liikenneministeri Karl Kark`in hauta Tallinnassa
Kapinassa kaatuneiden kadettien muistopatsas, joka vuonna 1941 tuhottiin kommunistien toimestä. Kuvassa oleva patsas valmistui vuonna 2011.
Kommunistien päämäärä -
maailmanvalloitus
Venäjän bolshevikkien todellista päämäärää ei yrittänyt peittää myöskään V. Lenin, joka kirjoitti vuonna 1920: "Emme saa antaa periaatteiden estää itseämme taistelussamme. Meidän täytyy olla valmis käyttämään mitä tahansa apuvälineitä, valheita, laittomia keinoja ja vilpillisyyttä... Jos työläiset ja talonpojat eivät omaksu sosialismin, ei ole syytä turvautua sanoihin, täytyy käyttää väkivaltaa... Jos meidän täytyy kommunismin rakentamisen nimissä hävittää vaikkapa 9/10 koko kansasta, emme epäile tekemästä sitä. Parempi on tuhota 100 viatonta, kuin antaa yhden syyllisen pelastautua." Viimeeksimainittua ohjetta N-liiton turvallisuuspoliisi NKVD (myöhemmin tunnettu kuin KGB) seurasi hyvin kirjaimellisesti.
Muuten, Lenin ei sanonut venäläisen shovinismi kannalta mitään uutta. Tunnettu venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski kirjoitti kauan ennen kommunistien valtaantuloa: "Jos jotkut kansat eivät ymmärrä meidän elämäntapaamme, eivätkä halua elää senmukaisesti, se on tehtävä heille selväksi väkisin!"
Faina (Fanni) Kaplan, joka 30.elokuuta 1918 yritti murhata Leninin siinä kuitenkin onnistumatta. Haavoittuminen saattoi kuitenkin lyhentää setä Vladimirin elinikää.
Leninin ja myöhemmin Stalinin uskollisena apulaisena heidän rikollisessa toiminnassa oli Puolan juutalainen Feliks Rubin, jota myöhemmin tunnettiin nimeltä Feliks Dzerzhinski (kuten kaikki N-liiton kommunistit, häpesi myös hän juutalaista syntyperäänsä), eli Rautainen Feliks, kuten hänet kutsuttiin työtovereitten keskuudessa. Ollen täysin isäntänsä arvoinen, hän murhautti kymmeniä tuhansia toisinajattelijoita. Hänen perustamansa Tsheka, joka oli KGB-n edelläkävijä, oli syypä satojen tuhansien viattomien ihmisten murhamiseen. Hitlerin Gestapo oli vain Tsheka`n oppipoika, mitä tulee julmuuteen.
... 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Seuraava sivu
Takaisin kotisivulle
Ennen ulkoisen avun saapumista vyöryivät punajoukot kuitenkin uhkaavasti maahamme ja olivat vuoden 1919 tammikuun alussa jo 30 km päässä Tallinnasta. Mutta siihen heidän ylivoimansa loppuikin. 7. tammikuuta vuonna 1919 uudelleenjärjestetyn Viron armeija (15 000 miestä) yhdessä Suomen vapaaehtoisten (sillä hetkellä 500 miestä) kanssa pysäytti vihollisen etenemisen. Noin kolmessa viikossa, helmikuuhun mennessä, oli koko Viron alue tyhjennetty venäläisistä sotajoukoista.
Tämä ei merkinnyt kuitenkaan vielä sodan loppua. Lukuisia taisteluja käytiin rajan tuntumassa ja ajoittain tunkeutui punasotilaita vieläkin maahamme, mutta he kaikki torjuttiin. Raskaimpia taisteluja käytiin Narvan rajalla välittömästi ennen Tarton rauhan allekirjoittamista. Siellä lähes kaksi kertaa Viron armeijaa isompi Puna-armeija yritti kaiken voimin murtaa virolaisten vastarinnan. Kuulostaa uskomattomalta, mutta venäläiset kärsivät raskaan tappion ja vetäytyivät. Tällä kertaa lopullisesti. Vapaussodassa menehti henkensä 2000 virolaisen oheella myös 156 suomalaista vapaaehtoista. Levätkä rauhassa, sankarit!
Tämä ei merkinnyt kuitenkaan vielä sodan loppua. Lukuisia taisteluja käytiin rajan tuntumassa ja ajoittain tunkeutui punasotilaita vieläkin maahamme, mutta he kaikki torjuttiin. Raskaimpia taisteluja käytiin Narvan rajalla välittömästi ennen Tarton rauhan allekirjoittamista. Siellä lähes kaksi kertaa Viron armeijaa isompi Puna-armeija yritti kaiken voimin murtaa virolaisten vastarinnan. Kuulostaa uskomattomalta, mutta venäläiset kärsivät raskaan tappion ja vetäytyivät. Tällä kertaa lopullisesti. Vapaussodassa menehti henkensä 2000 virolaisen oheella myös 156 suomalaista vapaaehtoista. Levätkä rauhassa, sankarit!
Sodan lopputulos oli uskomaton. Eikä ainoastaan Virolle ja Venäjälle, vaan myös muille valtioille, jotka seurasivat mielenkiinnolla hiiren ja tiikerin keskenäistä kamppailua. Hiiri voitti tiikerin! Täytyy kuitenkin tunnistaa, että tiikeri oli silloin vielä aika hampaaton. Maailman sympatia oli epäilemättä Viron puolella, sillä bolshevismi, vaikka varsin uusi ilmiö, oli vallanmuotona Euroopalle ja tietenkin myös USA-lle täysin sopimaton.
Vaikka Viro oli välittömästi ennen Vapaussotaa julistautunut itsenäiseksi, tämä ei tarkoittanut, että se olisi sitä myös maailman silmissä. Vuoden 1918 toukokuussa tunnustivat Englanti ja Ranska Viron Tasavaltaa de facto, mutta Viron kohtalosta oli määrä päättää vasta I maailmansodan jälkeisellä Pariisin rauhankonferenssilla. Baltian valtioiden itsenäistymistä vastaan oli ennenkaikkea Ranska, jonka taloudellisena pyrkimyksenä oli voimakaan Venäjän impeeriumin uudelleenrakentaminen. Itsenäisen Puolan, sekä Suomen tasavaltojen tunnustaminen, jota Venäjän Väliaikainen Hallitus oli ennen kommunistien vallankaapausta ehdottanut, sopi sitävastoin Ranskalle hyvin. Erittäin tärkeänä pitivät Ranskan vallanpitäjän nimenoman Puolan tasavaltaa, joka olisi ollut vastapainoksi vahvistuvalle Saksalle Euroopassa. N.Venäjän kynsistä pelastuneet Baltian tasavallat kohtasivat paljon vastarintaa itsenäistymiselleen Englannin, Ranskan ja Italian taholta. Nämä valtiot olisivat mielellään nähneet sodan jatkuvan bolshevismin lopulliseksi kukistamiseksi, vaikka ne eivät olleet kovin aktiivisesti tukeneet Viroa paitsi Englanti, jonka apu oli ollut varsin suuri. Ranskan silloinen pääministeri Clemeceau vaati valtionsa sotavoimien suoraa osalemista taistelussa N.Venäjää vastaan. Samassa Englannin pääministeri D. Lloyd George suhtautui kaikkiin sotatoimiin Venäjää vastaan kielteisesti, sillä hänen mielestään heikolla taloudellisella pohjalla seisova Venäjä oli Englannille hyödyllisempi. Näin ollen monille valtioille oli meidän elämästä ja kuolemasta käyty sota vain sota kommunismia vastaan, jota haluttiin voittaa vierailla käsilla. Itsenäisyytemme seisoi vielä hyvin heikoilla jaloilla. Liittovaltiot, jotka I maailmansodan voittajina olivat ottaneet itselleen oikeuden päättää muiden valtioiden kohtalosta, toimivat samassa jarruina itsenäistymisellemme, joka niiden mielestä oli vain sivuseikka. Varsin epämääräistä roolia pelasi myös USA, joka aluksi jopa kieltäytyi tunnustamasta vapautuneiden Baltian valtioden itsenäisyyttä. Muuten, samanlaista päättämättömyyttä USA-n hallitus osoitti myös Viron tasavallan itsenäistymiselle vuonna 1991. Sotilaat voivat vain shakkilaudalla saada kuningattaren aseman. Todellisessa elämässä pienet valtiot jäävät maailmanlaajuisesti edelleen sotilaiksi, joista isojen valtioiden valtapelissa ei riipu paljon mitään.
Läpimurto suhtautumisessa saavutettiin vuonna 1921, jolloin Viron tasavaltaa tunnustivat de jure suurin osa Euroopan valtioita. Saman vuoden syyskuussa Viro otettiin Kansainliittoon (YK-n edelläkävija).
Hyvän yleiskuvan koko siitä prosessista antaa siihenaikainen tunnettu poliitikko ja toimittaja Eduard Laaman 8-sta osasta koostuvassa teoksessaan "Viron itsenäisyyden syntymä", kustantaja "Faatum ", Tallinn 1995.
Kaikista vaikeuksista huolimatta viron kansalle saapui lopultakin vuonna 1920 kauan kaivatun vapaus. Ensimmäisen kerran historiassa taistelun jälkeen suurvaltaa vastaan virolaiset pystyivät saavuttamaan itsemäärämisoikeuden. 2. helmikuuta vuonna 1920 allekirjoitettiin Tartossa Tarton rauhan sopimus Viron Tasavallan ja Neuvosto-Venäjän välillä.
Rauhansopimuksen allekirjoittaminen
Allekirjoitukset rauhansopimuksessa, jossa N.Venäjä tunnustaa Viron itsenäisyyttä de jure
Nykyinen sukupolvi ei ehkä kykene arvioimaan Viron tasavallan tuolloin voimassa ollutta johtokuntaa, mutta sitä enemmän voimme tehdä sen Neuvostoliiton osalta. Itse asiassa kaikki nämä sopimukset, joiden yhtenä osapuolena on ollut N-liittto ovat osoittautuneet mitättömiksi tai ne on mitätöity Moskovan toimesta. Muistutamme: Tarton rauhansopimus vuonna 1920, Suomi - N-liiton yhteistyösopimus vuonna 1922, Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja uudistettuna vuonna 1934, Molotov - Ribbentrop-sopimus, keskinäisen avunannon sopimus Neuvostoliiton ja Viron välillä, Atlantin julistus, joka allekirjoitettiin myös venäläisten toimesta ja samalla myös Kansainliiton perussääntö, jossa yhtenä jäsenenä esiintyi myös N-liitto 1934. alkaen. Yhdelläkään näistä sopimuksista ei ollut minkäänlaista sitovuutta Moskovaa varten. Miten voimme uskoa enää yhtäkään sopimusta, joka venäläisten kanssa on tehty tai tehdään tulevaisuudessa? Sopimukset ja oikeusnäkökohdat eivät ole mitään esteitä sille, joka haluaa sotaa. Samassa on Moskova itse aina ensimmäinen syyttämään kaikkia muita paitsi itseään sopimusten rikkomisesta.
Todennäköisesti ansaitakseen isäntiensä tunnustuksen virolainen historioitsija professori Edgar Mattisen kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan: "Tarton rauha oli ensimmäinen askel Suuren Lokakuun demokraattisen ja humanistisen rauhanjärjestelmän toteuttamisessa. Tämä oli vastakkaisten sosiaalisten järjestelmien rauhanmielisen yhdessäolon esituntuma." (Edgar Mattisen. Tartu Rahu. Tallinn 1989) Kirjoittaja jatkaa: "Totuus on, että vuoden 1919 kesästä lähtien, jolloin luokkataistelussa (sic!) Viron Tasavallan syntymä oli tullut historialliseksi tosiasiaksi, Neuvosto-Venäjän ja Viron kommunistit ja työväenluokka ponnistivat jatkuvasti, jotta Viron suvereenisyyttä tunnustettaisiin kansanvälisesti." (Siitäkö syystä Viron ja laittomasti Venäjältä saapuneet kommunistit järjestivät joulukuussa vuonna 1924 Moskovan johdolla vallankaappausyrityksen?)
Tässä sopimuksessa sanottiin muun muassa: "... lähtien Neuvostoliiton julistamasta kaikkien kansojen vapaasta tahdosta(!), johon kuuluu myös itsemääräämisoikeus, tunnustaa Neuvostoliiton hallitus Viron valtion itsenäisyyttä, sekä riippumattomuutta ja luopuu vapaaehtoisesti ja ikuisiksi ajoiksi kaikista suvereenioikeuksista, joka Venäjällä oli Viron kansan ja valtion osalta. Viron kansalle ja valtiolle ei seuraa ... mitään velvollisuuksia Venäjää kohti ... " Kauniita sanoja! Epäilemättä nämä paperille pantuina ja monen tunnetun henkilön allekirjoittamina muodostivat kauniit kehykset Moskovan lupauksille. Valitettavasti historia osoittaa taas kerran, ettei Moskovan lupauksia voi ottaa todesta. Ikuinen aika, jota Venäjän lupaus koski, osoittautui hyvinkin lyhyeeksi.
26. tammikuuta vuonna 1919 pitämässään puheessa (eli silloin, kun rauhansopimuksen ehdoista oli jo sovittu ja viimeisteltiin vain tekstiä), Lenin sanoi rauhan solmimisesta Viron kanssa: "Emme halua valaa työläistemme ja sotilaittemme verta tämän maatilkun vuoksi tietäen, että tämä myöntyminen ei ole ikuista: Viro elää nykyisin Kerenskin aikakautta, työntekijät alkavat kohta ymmärtää johtajiensa vilpillisyyttä, niiden, jotka varastivat ammattiliitot paljaiksi ja tappoivat 26 kommunistia. Pian työväki kaataa tämän hallituksen ja luo Neuvosto Viron, joka solmi kanssamme uuden rauhansopimuksen."
Puheessaan Lenin unohti valitettavasti mainita, miten paljon toisinajattelijoita oli tähän asti hänen käskystään murhattu Venäjällä.
26. tammikuuta vuonna 1919 pitämässään puheessa (eli silloin, kun rauhansopimuksen ehdoista oli jo sovittu ja viimeisteltiin vain tekstiä), Lenin sanoi rauhan solmimisesta Viron kanssa: "Emme halua valaa työläistemme ja sotilaittemme verta tämän maatilkun vuoksi tietäen, että tämä myöntyminen ei ole ikuista: Viro elää nykyisin Kerenskin aikakautta, työntekijät alkavat kohta ymmärtää johtajiensa vilpillisyyttä, niiden, jotka varastivat ammattiliitot paljaiksi ja tappoivat 26 kommunistia. Pian työväki kaataa tämän hallituksen ja luo Neuvosto Viron, joka solmi kanssamme uuden rauhansopimuksen."
Puheessaan Lenin unohti valitettavasti mainita, miten paljon toisinajattelijoita oli tähän asti hänen käskystään murhattu Venäjällä.
Samaan aikaan, kun kommunistisen Venäjän edustajat vahvistivat allekirjoituksillaan juhlallisesti, että Venäjällä ei ole mitään vaatimuksia Viroa vastaan, totesi Neuvostoliiton johtajan puhe selvästi, että Neuvosto-Venäjän silmissä sopimus oli pelkästään mitätön paperipalanen.
"Vuoden 1920 rauhansopimuksen oli taattava "ikuiseksi ajaksi" itsemääräämisoikeuden. Olemme nähneet, kuinka vähän merkitystä on venäläisten kanssa solmituilla sopimuksilla, paperi voidaan helposti repäistä kahtia ja sopimukset irtisanoa. Älä usko kommunistia, venäläistä, eikä Putinia nykyään. Uskon, että silloinen Viron tasavallan johto, jonka etupäässä olivat Laidoner, Päts ja toiset olivat oikeita miehiä oikealla paikalla." Endel Pool "Vapaan Viron Sana" Toronto, 21. joulukuuta .2007.
"Vuoden 1920 rauhansopimuksen oli taattava "ikuiseksi ajaksi" itsemääräämisoikeuden. Olemme nähneet, kuinka vähän merkitystä on venäläisten kanssa solmituilla sopimuksilla, paperi voidaan helposti repäistä kahtia ja sopimukset irtisanoa. Älä usko kommunistia, venäläistä, eikä Putinia nykyään. Uskon, että silloinen Viron tasavallan johto, jonka etupäässä olivat Laidoner, Päts ja toiset olivat oikeita miehiä oikealla paikalla." Endel Pool "Vapaan Viron Sana" Toronto, 21. joulukuuta .2007.
Nykyinen sukupolvi ei ehkä kykene arvioimaan Viron tasavallan tuolloin voimassa ollutta johtokuntaa, mutta sitä enemmän voimme tehdä sen Neuvostoliiton osalta. Itse asiassa kaikki nämä sopimukset, joiden yhtenä osapuolena on ollut N-liittto ovat osoittautuneet mitättömiksi tai ne on mitätöity Moskovan toimesta. Muistutamme: Tarton rauhansopimus vuonna 1920, Suomi - N-liiton yhteistyösopimus vuonna 1922, Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja uudistettuna vuonna 1934, Molotov - Ribbentrop-sopimus, keskinäisen avunannon sopimus Neuvostoliiton ja Viron välillä, Atlantin julistus, joka allekirjoitettiin myös venäläisten toimesta ja samalla myös Kansainliiton perussääntö, jossa yhtenä jäsenenä esiintyi myös N-liitto 1934. alkaen. Yhdelläkään näistä sopimuksista ei ollut minkäänlaista sitovuutta Moskovaa varten. Miten voimme uskoa enää yhtäkään sopimusta, joka venäläisten kanssa on tehty tai tehdään tulevaisuudessa? Sopimukset ja oikeusnäkökohdat eivät ole mitään esteitä sille, joka haluaa sotaa. Samassa on Moskova itse aina ensimmäinen syyttämään kaikkia muita paitsi itseään sopimusten rikkomisesta.
Todennäköisesti ansaitakseen isäntiensä tunnustuksen virolainen historioitsija professori Edgar Mattisen kirjoitti vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan: "Tarton rauha oli ensimmäinen askel Suuren Lokakuun demokraattisen ja humanistisen rauhanjärjestelmän toteuttamisessa. Tämä oli vastakkaisten sosiaalisten järjestelmien rauhanmielisen yhdessäolon esituntuma." (Edgar Mattisen. Tartu Rahu. Tallinn 1989) Kirjoittaja jatkaa: "Totuus on, että vuoden 1919 kesästä lähtien, jolloin luokkataistelussa (sic!) Viron Tasavallan syntymä oli tullut historialliseksi tosiasiaksi, Neuvosto-Venäjän ja Viron kommunistit ja työväenluokka ponnistivat jatkuvasti, jotta Viron suvereenisyyttä tunnustettaisiin kansanvälisesti." (Siitäkö syystä Viron ja laittomasti Venäjältä saapuneet kommunistit järjestivät joulukuussa vuonna 1924 Moskovan johdolla vallankaappausyrityksen?)
Vallankaapausyritys
Vallankaappausyritys alkoi Tallinnassa 1. joulukuuta 1924. Neuvostoliitto tuki hanketta aktiivisesti ja sieltä saatiin salakuljetettua sekä kaappauksessa käytetyt aseet, että kaappausta johtanut virolainen kommunisti Jaan Anvelt. Lisäksi Neuvostoliitto oli keskittänyt joukkojaan Narvan ja Pihkovan taakse. Vallankaappaussuunnitelman mukaan kommunistien piti ottaa haltuunsa poliisiasemat, hallituksen virastot, puhelinkeskukset, lennätinasemat, rautatieasemat ja kasarmit kaikissa Viron tärkeimmissä kaupungeissa. Näiden valtaamisen jälkeen perustettaisiin Neuvosto-Viron hallitus, joka pyytäisi puna-armeijalta apua jotta se voisi näin miehittää maan. Operaatio saatiin kuitenkin käyntiin vain Tallinnassa, jossa 350 kapinallista yritti ottaa haltuunsa strategisia kohteita. Tallinnassa vallankaappaajat yrittivät ottaa haltuunsa Baltian aseman, postin, lennätinaseman, Toompean linnan, kasarmit ja lentokentän siinä kuitenkin onnistumatta. Koko toimintaa johti edellämainittu virolainen ammattikommunisti ja kapinoitsija Jaan Anvelt. Moskovan taholta edesottamusta johti Jevsei Hersch Radomõslski-Apfelbaum, joka oli aikoja sitten piilottanut upean heprealaisen nimensä venäläiseltä kuulostavan Grigori Zinovjevin taakse, ollen näin yksi sadoista juutalaisista, jotka Leninin johdolla yrittivät muuttaa maailman kommunistiseksi helvetiksi. Vallankaappaajat toivoivat Tallinnassa syntyvän yleislakon, mutta näin ei tapahtunutkaan. Viron hallitus julisti maahan sotatilan ja kukisti vallankaappausyrityksen muutamassa tunnissa. 23 kapinallista kuoli kaappauksen aikana ja 155 myöhemmin langetettujen kuolemantuomioiden johdosta. Kapinalliset murhasivat 21 henkilöä vallankaappauksen aikana. Jaan Anvelt henkilökohtaisesti murhasi paetessaan pelkästä kostonhimosta muutaman viattoman ohikulkijan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viron_vallankaappausyritys_1924
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viron_vallankaappausyritys_1924
Jaan Anvelt
Kommunistisen puolueen 1924. joulukuun kapinan muistoksi pystyttämä muistomerkki Tallinnassa Baltian aseman lähellä. Muistomerkki on nykyisin poistettu
Koko tämän edellämainitun Edgar Mattisenin hölynpölyn ainoa tosiasia on, että tämä Viron ja Venäjän sopimus oli todellakin ensimmäinen historiassa, jonka Neuvosto-Venäjä solmi ulkomaailma kanssa. Siihen asti yksikään valtio ei ollut tunnustanut Neuvostoliittoa valtiona. Mutta kirjoittaja ilmeisesti unohti, että vain 20 vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen Neuvosto-Venäjä anasti suvereenisen Viron tasavallan, pakottaen tämän hyväksymään todellisen hirmuvallan. Demokratiasta eikä humanisuudesta ei voinut tämän tapauksen yhteydessä puhuakaan. Tekijä käyttää kommunisteille ominaista paisuteltua sananvaahtoa. Vaatiko Suuren Lokakuun demokraattinen ja humanistinen rauhanjärjestelmä itsenäisen valtion anastamista vuonna 1939?
Kuten tiedämme historiasta, Venäjän kommunistinen hallitus valtaan tultuaan pani alulle ennennäkemättömän terrorin myös omassa valtiossaan - Venäjällä. Näinollen asia on kaukana demokratiasta.
Kuten tiedämme historiasta, Venäjän kommunistinen hallitus valtaan tultuaan pani alulle ennennäkemättömän terrorin myös omassa valtiossaan - Venäjällä. Näinollen asia on kaukana demokratiasta.
Huomattavasti todennäköisempi on historioitsija E. Thomsonin päätelmä: "Neuvostovalta solmi rauhansopimuksen virolaisten kanssa vain tämän takia, jotta saisi aikaa sisäpoliittisen tilanteensa rauhoittamiseen. Viron Tasavallan tuhoaminen ensimmäisellä mahdollisella hetkellä oli jo päätetty." Kuten tiedämme historiasta, tulevat tapahtumat osoittivat hänen olleen oikeassa. Kuitenkin professori Mattiseninkin täytyi lopulta myöntää, että todellisuus ei ollut läheskään niin ruusuinen. Lainataan vielä kerran hänen tekstiään: "Myöhemmässä vaiheessakaan ei Neuvosto-Venäjän, eikä Neuvostoliiton hallitus solminut koskaan Viron tasavallan kanssa yhtäkään sopimusta, joka olisi ollut ristiriidassa Tarton rauhasopimuksen kanssa. Totta, kuten myöhemmin ilmeni, hitleriläisen Saksan ulkoministeri J. Ribbentrop ja stalinistista suurvaltiollista-shovinistista ulkopoliitista linjaa seurannut Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari V. Molotov laativat 23. elokuuta 1939. hyökkämättömyyssopimuksen yhteydessä salaisen protokollan Tämän salaisen protokollan mukaan Neuvostoliiton taholta 1939. - 1949. Viron Tasavallan suhteen suoritetut ulkopoliittiset ja sotilaalliset toimeenpiteet merkitsivät Tarton rauhansopimuksen jyrkkää rikkomista. Mutta tämän ongelman käsitteleminen ei mahdu tämän monografian puitteisiin." (?)
Näin ollen professori syyttää tapahtuneesta silloista Neuvosto-Venäjän ulkoministeriä Vjatsheslav Molotovia, eikä suinkaan Stalinin johtaman kommunistien politiikkaa.
On täysin totta, ettei tämä, jota kunnioitettu professori nimittää vaatimattomasti ongelmaksi, mahdu minkäänlaisen logiikan puitteisiin. Mutta juuri tämä "ongelma" määräsi koko Viron elämän seuraavaksi 50 vuodeksi. Mitä muuta voikaan odottaa professorilta, jonka kunnianarvoisen arvonimensä oheella oli vielä toinenkin, eikä suinkaan vähemmän "kunnianarvoinen" - Viron Leniniläisen Kommunistisen Nuorisoyhdistyksen ideologiaprofessori.
Kansainvälisen painostuksen tuloksena Neuvostoliiton Kansanedustajien konferenssin täytyi 24. joulukuuta 1989 lopultakin tunnustaa:
...
5. Konferenssi toteaa, että 23. elokuuta 1939 laatittu pöytäkirja, sekä muut salaiset protokollat, jotka allekirjoitettiin Saksan kanssa vuosina 1939-1941, olivat sekä laatimistavalta, että myös sisältönsä puolesta poistuminen Neuvostoliiton ulkopolitiikan leniniläisistä periaatteista. (Varsin mielenkiintoista! Eikö juuri Lenin ollut tämä toveri, joka huusi täyttä kurkkua yleismaailmallisesta vallankumouksesta, sekä maailmanvalloituksesta?) Neuvostoliiton ja Saksan suunnitelmat olivat juriidisesti ristiriidassa kolmansien valtioiden itsenäisyyden, sekä riippumattomuuden kanssa. Konferenssi toteaa myöskin, että tällä kaudella Neuvostoliiton suhteet Viron, Latvian ja Liettuan kanssa perustuivat sopimuksiin, jotka olivat solmittu niiden valtioiden kanssa. Rauhansopimusten, sekä hyökkämättömyyssopimusten mukaan, jotka solmittiin vuosina 1920, sekä 1926-1933 sitoutuivat sopimuspuolet kaikissa olosuhteissa kunnioittamaan vastavuoroisesti toistensa suvereniteettia, alueellista koskemattomuutta ja yksityisyyttä. Samat velvoitteet olivat Neuvostoliitolla Puolan ja Suomen kanssa.6. Konferenssi toteaa, että Stalin ja Molotov neuvottelivat Saksan kanssa edellämainittujen sopimusten laatimisesta neuvostokansan, Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean, sekä koko puolueen ja hallituksen tietämättä. Nämä pöytäkirjat on nykyisin poistettu ratifiointiprosessista. Näin ollen päätös niiden allekirjoittamisesta oli sisällöltä sekä muodolta käytännöllisesti yhden henkilön voimanäyte, eikä kuvasta mitenkään neuvostokansan tahtoa, joka ei ole vastuussa siitä.
http://et.wikipedia.org/wiki/Molotovi-Ribbentropi_pakt
Niinpä niin. Neuvostoliittohan ei ole koskaan vastuussa mistään!
Näin ollen professori syyttää tapahtuneesta silloista Neuvosto-Venäjän ulkoministeriä Vjatsheslav Molotovia, eikä suinkaan Stalinin johtaman kommunistien politiikkaa.
On täysin totta, ettei tämä, jota kunnioitettu professori nimittää vaatimattomasti ongelmaksi, mahdu minkäänlaisen logiikan puitteisiin. Mutta juuri tämä "ongelma" määräsi koko Viron elämän seuraavaksi 50 vuodeksi. Mitä muuta voikaan odottaa professorilta, jonka kunnianarvoisen arvonimensä oheella oli vielä toinenkin, eikä suinkaan vähemmän "kunnianarvoinen" - Viron Leniniläisen Kommunistisen Nuorisoyhdistyksen ideologiaprofessori.
Kansainvälisen painostuksen tuloksena Neuvostoliiton Kansanedustajien konferenssin täytyi 24. joulukuuta 1989 lopultakin tunnustaa:
...
5. Konferenssi toteaa, että 23. elokuuta 1939 laatittu pöytäkirja, sekä muut salaiset protokollat, jotka allekirjoitettiin Saksan kanssa vuosina 1939-1941, olivat sekä laatimistavalta, että myös sisältönsä puolesta poistuminen Neuvostoliiton ulkopolitiikan leniniläisistä periaatteista. (Varsin mielenkiintoista! Eikö juuri Lenin ollut tämä toveri, joka huusi täyttä kurkkua yleismaailmallisesta vallankumouksesta, sekä maailmanvalloituksesta?) Neuvostoliiton ja Saksan suunnitelmat olivat juriidisesti ristiriidassa kolmansien valtioiden itsenäisyyden, sekä riippumattomuuden kanssa. Konferenssi toteaa myöskin, että tällä kaudella Neuvostoliiton suhteet Viron, Latvian ja Liettuan kanssa perustuivat sopimuksiin, jotka olivat solmittu niiden valtioiden kanssa. Rauhansopimusten, sekä hyökkämättömyyssopimusten mukaan, jotka solmittiin vuosina 1920, sekä 1926-1933 sitoutuivat sopimuspuolet kaikissa olosuhteissa kunnioittamaan vastavuoroisesti toistensa suvereniteettia, alueellista koskemattomuutta ja yksityisyyttä. Samat velvoitteet olivat Neuvostoliitolla Puolan ja Suomen kanssa.6. Konferenssi toteaa, että Stalin ja Molotov neuvottelivat Saksan kanssa edellämainittujen sopimusten laatimisesta neuvostokansan, Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean, sekä koko puolueen ja hallituksen tietämättä. Nämä pöytäkirjat on nykyisin poistettu ratifiointiprosessista. Näin ollen päätös niiden allekirjoittamisesta oli sisällöltä sekä muodolta käytännöllisesti yhden henkilön voimanäyte, eikä kuvasta mitenkään neuvostokansan tahtoa, joka ei ole vastuussa siitä.
http://et.wikipedia.org/wiki/Molotovi-Ribbentropi_pakt
Niinpä niin. Neuvostoliittohan ei ole koskaan vastuussa mistään!
Siitä itkulaulusta käy ilmi, että Stalin ja Molotov kaksistaan olivatkin koko Neuvostoliitto ja että Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, sekä N-liiton johto katselivat viattomasti sormensa suussa, kuten lapsokaisilla jossakin lastentarhassa, kahden supermiehen edesottamuksia. Samassa vakuutti Neuvostoliitto myöhemmin, ettei edellämainittua protokolla, eikä sen kopioita ole löydetty Saksan, eikä N-Liiton arkistoista. Saksan osalta tämä saattoi olla tottakin, sillä Berliinihan tuhottiin maan tasalle, mutta Moskovan arkistojen piti sentään säilyä koskemattomina. Huonosti säilytätte valtiollisia asiakirjoja, toverit kommunistit!
Ei ainoastaan Edgar Mattisen julkaissut totuudesta poikkeavia tekstejä. Sen, että tietyillä "tutkijoilla" on varsin omalaatuinen käsitys historiasta, osoittaa myös toisen samankaltaisen "historiantutkijan", virolaisen Vilhelm Reimanin vihaa pursuava paskilli "Poljemme murskaksi valkosuomalaisen käärmeen", joka julkaistiin 4. heinäkuuta 1941., jolloin Suomen tasavalta aloitti Jatkosodan Talvisodan aikana Moskovan anastaman alueen vapauttamiseksi. Tuolloin ei vielä professorin arvonimeä omistava Reiman esitti erittäin rikasta sanavarastoaan, josta jokainen puliukko olisi tuntenut ylpeyttä. Olkoon tässä esimerkkinä katkelma Reimani artikkelin alusta:
"Raivokkas viha täytti kaikkien Neuvostoliiton ihmisten sydämet, kun tuli tietoon röyhkeäksi tulleiden hitleriläisten nulikoiden iljettävä provokaatio, jotka uskalsivat työntää likaisen kärsänsä Neuvostoliiton puutarhaan.
Yhdessä saksalaisen fashismin rupisten koirien kanssa nosti päätään myös rupinen paimenkoira saksalaisten pihalta, sihisevä valkosuomalainen käärme.
Tämä ovela, petollinen käärme uskalsi ryömiä sotimaan Suuren Sosialistisen Valtion luoksepääsemättömiä linnoituksia vastaan. ..."
Kirjoittaja ei osaa itsekään päättää, olivatko valkosuomalaiset sitten "rupisia paimenkoiria", tai "sihiseviä käärmeitä". Melko suuri alijäämä eläintieteen tuntemisessa!
Ehkä riittää tämän Kremlin kengännuolijan lainaaminen!
"Raivokkas viha täytti kaikkien Neuvostoliiton ihmisten sydämet, kun tuli tietoon röyhkeäksi tulleiden hitleriläisten nulikoiden iljettävä provokaatio, jotka uskalsivat työntää likaisen kärsänsä Neuvostoliiton puutarhaan.
Yhdessä saksalaisen fashismin rupisten koirien kanssa nosti päätään myös rupinen paimenkoira saksalaisten pihalta, sihisevä valkosuomalainen käärme.
Tämä ovela, petollinen käärme uskalsi ryömiä sotimaan Suuren Sosialistisen Valtion luoksepääsemättömiä linnoituksia vastaan. ..."
Kirjoittaja ei osaa itsekään päättää, olivatko valkosuomalaiset sitten "rupisia paimenkoiria", tai "sihiseviä käärmeitä". Melko suuri alijäämä eläintieteen tuntemisessa!
Ehkä riittää tämän Kremlin kengännuolijan lainaaminen!
Virolainen historioitsija (tällä kertaa todellinen) David Vseviov kirjoittaa "historiallisten" julkaisujen osalta: "... ilman mitään todellista historiallista arvoa nämä kirjat ja artikkelit ovat muuttunut tuon aikakauden todellisuuden välittäjiksi, eli siis muuttuneet arvottomista propagandisista julkaisuista arvokkaiksi historianlähteiksi" (Vseviov 1999). David Vseviov ei pidä silmässä sitä, että näissä kirjoituksissa olevat tosiasiat olisivat millään tavoin todistettu, vaan että niiden avulla on mahdollista ymmärtää silloista suuntaa historian väärentämisessä.
maailmanvalloitus
Venäjän bolshevikkien todellista päämäärää ei yrittänyt peittää myöskään V. Lenin, joka kirjoitti vuonna 1920: "Emme saa antaa periaatteiden estää itseämme taistelussamme. Meidän täytyy olla valmis käyttämään mitä tahansa apuvälineitä, valheita, laittomia keinoja ja vilpillisyyttä... Jos työläiset ja talonpojat eivät omaksu sosialismin, ei ole syytä turvautua sanoihin, täytyy käyttää väkivaltaa... Jos meidän täytyy kommunismin rakentamisen nimissä hävittää vaikkapa 9/10 koko kansasta, emme epäile tekemästä sitä. Parempi on tuhota 100 viatonta, kuin antaa yhden syyllisen pelastautua." Viimeeksimainittua ohjetta N-liiton turvallisuuspoliisi NKVD (myöhemmin tunnettu kuin KGB) seurasi hyvin kirjaimellisesti.Muuten, Lenin ei sanonut venäläisen shovinismi kannalta mitään uutta. Tunnettu venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski kirjoitti kauan ennen kommunistien valtaantuloa: "Jos jotkut kansat eivät ymmärrä meidän elämäntapaamme, eivätkä halua elää senmukaisesti, se on tehtävä heille selväksi väkisin!"
Vladimir Iljan poika Lenin kyyhöttämässä kannolla piilopaikassaan Razlivin järven rannalla ja suunnittelemassa tulevaa maailmanvalloitusta
Vallanhimoisen
puoliaasialaisen, sekä puolijuutalaisen (hänen isoäitinsä oli
juutalainen) jesuiittamaisten ilmaisujen takana eivät olleet pelkät
sanat. Ei ole laajalti tiedossa, että keskitys- ja pakkotyöleirien
todellinen perustaja oli V. I. Lenin henkilökohtaisesti, eikä suinkaan
hänen oppipoikansa Stalin. Juuri Lenijn oli se, joka 5. syyskuuta 1918
allekirjoitti määräyksen punaisen hirmuvallan todeuttamisesta. Tämän
määräyksen mukaisesti alettiin pystyttää ensimmäisiä pakkotyöleirejä,
joihin pian tämän jälkeen suljettiin miljoonia poliittisia vankeja yli
koko silloisen Neuvostoliiton.
Kuvassa oleva, hyväntahtoisesti hymyilevä setä ei näytä lainkaan verenhimoiselta murhamieheltä, joka hän todellisuudessa oli
Kuten Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana alettiin ensisijaisesti tuhota juuri niitä, jotka ymmärsivät vallanhimoisen johdon todellisia ajatuksia ja aikomuksia, tuli myös Venäjällä poistaa Neuvostoliiton silloinen älymystö, jotta vähemällä alysointikyvyllä varustettu ihmiskunta uskoisi lupauksia pursuavia iskulauseita ja kehotuksia. Tällainen käytäntö ei ole hävinnyt nykyäänkään, vaikka fyysinen paine on korvattu toisenlaisilla menetelmillä. .
Dmitri Volkogonov kuvailee kirjassaan "Voitto ja tragedia" Leninia: "Erityisesti poistyöntävä oli hänen raakuutensa, johon on sekoittunut uskomaton määrä itsetyytyväisyyttä, keskustelukumppanin halveksiminen ja aivan kuin (en löydä toista sanaa) "kasvoihin sylkeminen ", erityisesti jos kyseessä on toisin ajatteleva henkilöön, joka ei hyväksy hänen mielipiteitään ja jossa vastustaja on heikko, ei ole kekseliäs tai hyökkäävä ... Hän ei hävennyt olla kiistassa ainoastaan räikeä ja törkeä, vaan salli itselleen myös henkilökohtaisia teräviä hyökkäyksiä vastustajan osoitteeseen, jotka usein muuttuivat täydellisiksi nimittelyiksi. Juuri siksi, niin paljon kuin minä muistan, Leninilla ei ollut läheisiä, intiimejä ystäviä, sydänystäviä. Hänellä oli tovereita, oli kannattajia - niitä oli runsaasti ja he kaikki rakastavat häntä kuten koulutytöt ja antoivat hänelle anteeksi kaiken ... "
Tunnettu venäläinen kirjailija Maksim Gorki (oikealla nimellä Aleksei Peshkov), joka oli alusta alkaen vakuuttunut kommunismin kannattaja (ja tämän takia myös puolueen hovikirjailija), kirjoitti Leninista vuonna 1917: "Lenin on poikkeuksellisella henkisellä voimalla varustettu mies ja samassa hänellä on kaikki johtajalle hyödylliset ominaisuudet kuten täydellinen moraalin puute ja itsevaltijan säälimätön käsitys väkijoukkojen elämästä."
Dmitri Volkogonov kuvailee kirjassaan "Voitto ja tragedia" Leninia: "Erityisesti poistyöntävä oli hänen raakuutensa, johon on sekoittunut uskomaton määrä itsetyytyväisyyttä, keskustelukumppanin halveksiminen ja aivan kuin (en löydä toista sanaa) "kasvoihin sylkeminen ", erityisesti jos kyseessä on toisin ajatteleva henkilöön, joka ei hyväksy hänen mielipiteitään ja jossa vastustaja on heikko, ei ole kekseliäs tai hyökkäävä ... Hän ei hävennyt olla kiistassa ainoastaan räikeä ja törkeä, vaan salli itselleen myös henkilökohtaisia teräviä hyökkäyksiä vastustajan osoitteeseen, jotka usein muuttuivat täydellisiksi nimittelyiksi. Juuri siksi, niin paljon kuin minä muistan, Leninilla ei ollut läheisiä, intiimejä ystäviä, sydänystäviä. Hänellä oli tovereita, oli kannattajia - niitä oli runsaasti ja he kaikki rakastavat häntä kuten koulutytöt ja antoivat hänelle anteeksi kaiken ... "
Lenin mielipuuhassaan
Tunnettu venäläinen kirjailija Maksim Gorki (oikealla nimellä Aleksei Peshkov), joka oli alusta alkaen vakuuttunut kommunismin kannattaja (ja tämän takia myös puolueen hovikirjailija), kirjoitti Leninista vuonna 1917: "Lenin on poikkeuksellisella henkisellä voimalla varustettu mies ja samassa hänellä on kaikki johtajalle hyödylliset ominaisuudet kuten täydellinen moraalin puute ja itsevaltijan säälimätön käsitys väkijoukkojen elämästä."
Lenin saattoi rakastaa eläimiä, muttei ihmisiä
Faina (Fanni) Kaplan, joka 30.elokuuta 1918 yritti murhata Leninin siinä kuitenkin onnistumatta. Haavoittuminen saattoi kuitenkin lyhentää setä Vladimirin elinikää.
Leninin ja myöhemmin Stalinin uskollisena apulaisena heidän rikollisessa toiminnassa oli Puolan juutalainen Feliks Rubin, jota myöhemmin tunnettiin nimeltä Feliks Dzerzhinski (kuten kaikki N-liiton kommunistit, häpesi myös hän juutalaista syntyperäänsä), eli Rautainen Feliks, kuten hänet kutsuttiin työtovereitten keskuudessa. Ollen täysin isäntänsä arvoinen, hän murhautti kymmeniä tuhansia toisinajattelijoita. Hänen perustamansa Tsheka, joka oli KGB-n edelläkävijä, oli syypä satojen tuhansien viattomien ihmisten murhamiseen. Hitlerin Gestapo oli vain Tsheka`n oppipoika, mitä tulee julmuuteen.
Feliks Dzerzhinski ...
... ja hänen murhajoukkonsa
Isäntä ilmestyy näyttämölle
Jossif Vissarionovitsh Stalin
Seuraava diktaattori, gruusialainen Jossif Stalin puolestaan muodosti kommunistisesta maailmankatsomuksesta todellisen uskonnon, jossa (epä)jumalana oli tietenkin hän itse. Apostoleina toimivat hänen uskolliset kengännuolijansa, joiden joukosta suuri ja lämpimästi rakastettu Johtaja aika-ajoin poisti hänelle sopimattomia juudaksia. Poikkeuksena raamattullisesta uskonnosta, joka uhkaa syntisiä kuolemanjälkeisellä helvetillä, Stalin tutustutti tottelemattomia maanpäälliseen helvettiin. Hänen poikkeuksellinen julmuudensa ei tunnistanut minkäänlaisia rajoja. Jopa itse Lenin, jota moraalinkysymykset eivät pahemmin vaivanneet, varoitti viimeisessä kirjeessään, jota kutsutaan myös Leninin testamentiksi, puoluetta antamasta Stalinille johtotehtäviä. Siihen aikaan Lenin oli jo menettänyt roolinsa valtionjohtajana ja joutunut yksinkertaisesti Stalin vangiksi. Niinpä hänen varoitusta ei koskaan toteudettu. Leninia Stalin ei uskaltanut murhauttaa, kuten hän tavallisesti toimi muiden johtavien kommunistien kanssa, jotka estivät häntä saamasta ylintä valtaa. Kansan keskuudessa Lenin oli vieläkin jumalan asemassa. Mutta Leninin murhaamiseen ei ollut aihettakaan, sillä huolellisesti suljetussa ja vartioidussa huvilassa Gorkin kaupungissa Venäjän pääkommunistilla ei ollut enää mahdollista keskustella kenenkään kanssa.
Toisaalta oli ehkä hyväkin, ettei Lenini viimeinen toivo toteutunut. Hän nimittäin olisi nähnyt N-liiton johtajana Lev Trotskin (todellisella nimellä Leiba Bronshtein), joka oli Stalinia huomattavasti radikaalisempi. Trotskin päästyä valtaan koko N-liitto olisi ollut yksi suuri pakkotyöleiri.
Lev Trotski (Leiba Bronshtein)
"Trotski vaati kansan täydellista orjuuttamista. Ero kartanonherran hyväksi työskentelevään maaorjaan olisi ollut vain siinä, että maaorja työskenteli osan ajasta isäntänsä, osan itsensä hyväksi. Mutta marksistilais-trotskistilaisissa työarmeijoissa työläisten olisi työskenneltävä vain valtion hyväksi. Orjan oli mahdollista ostaa itsensä vapaaksi isännän palveluksesta, mutta trotskistit eväsivät sellaisen mahdollisuuden kokonaan."
Viktor Suvorov, Puhdistus, Tallinn, 2000. sivut 112-113
Stalin arvosti Trotskin ansioita, lahjottaen hänelle kiitokseksi vuorikiipeilijan hakun, joka luovutettiin hieman omituisella tavalla - iskettynä takaraivoon.
Seuraava sivu
Takaisin kotisivulle
Stats Counter
