10

     Edellä mainitun yleisen tavarapulan takia Neuvostoliitossa  tuttavuudet olivat ihmisille tärkeitä. Jos joku tunsi jonkun, joka tunsi taas jossakin kaupassa tai varastossa työskentelevän ihmisen, niin se oli ensimmäinen askel kohti tarpeellisen tavaran hankintaa. Koska pulaa oli melkein kaikesta, niin kyseessä saattoi olla mikä tahansa tavara. Autonomistajat seisoivat nöyrinä varaosamyyjien edessä, omakotitalojen rakentajat yhtä nöyrinä rakennustarvikekaupoissa saadakseen edes tietää, milloin heidän tarvitsemaansa tavaraa ilmestyy kauppaan. Toki myös siksi, että sitä pantaisiin sivuun heitä varten. Etuasemassa olivat tietenkin tavaravarastoissa työskentelevät. Tunnetuin kauppaverkosto Virossa oli ETKVL (Viron Kuluttajien Osuuskuntien Tasavallan Liitto). Myytiin suoraan varastosta, vaikka se oli ankarasti kielletty. Ostaja sai tavaran, myyjä rahan plus melkoisen bonuksen. Kauppa, jonne kyseessä olevaa tavaraa oli määrä saapua, sai sen sijasta rahaa myydyn tavaran arvosta. Joku johtava kauppias saattoi paheksua tällaista toimintaa, sillä hänelläkin oli tuttunsa, jotka odottivat tavaraa. Kuitenkaan keskusvaraston kanssa väitteleminen ei tullut kenellekään mieleen, sillä seuraavalla kerralla tavaraa ei yksinkertaisesti siihen kauppaan olisi tullut.
       Oli sellaisiakin kauppoja, joissa "puute" oli jo sanana tuntematon. Mutta yhtä tuntematon oli tavalliselle kansalaiselle sellaisiin kauppoihin pääsy. Kyseiset kaupat palvelivat vain tiettyä asiakaskuntaa - puolueen korkeampia jäseniä. Tämän lisäksi tavarasta ei ollut puutetta myöskään turisteja palvelevassa kaupassa, tosin siellä tavaravalikoima koostui pääasiallisesti vain matkamuistoesineistä ja alkoholista. Oli myös eräs aivan erilainen kauppa, jossa ei ollut puutetta tavarasta, mutta sinnekään ei tavallinen kansalainen päässyt. Jos olisi pääsyt, niin hän ei olisi pystynyt rehellisellä työllä ansaitulla rahalla ostamaan mitään, sillä siellä olivat käytössä ns. boonit, joita saivat kansaivälisillä vesillä työskentelevät merimiehet.

5, 20 ja 50 kopeekan arvoiset boonit

    Monenlaisten tavaroiden puute aiheutti erilaisen turismin - tavaraturismin. Kun Venäjältä tulleet ns. "säkkipojat" hyökkäsivät pääasiallisesti Tallinnan kauppoihin (mahtoivatko tietää lainkaan muiden Viron kaupunkien olemassaolosta?), niin paikalliset järjestivät matkoja pienkaupunkeihin tavaran hankkimiseksi. Mistä tuolloin ei olisi ollut puutetta? Tapahtui niinkin, että Virossa paljon matkustanut ihminen pystyi yksityiskohtaisesti kertomaan jonkun kaupungin kaupoista, mutta ei tiennyt mitään mainitun kaupungin nähtävyyksistä. Myös meidän perheemme kuului aika ajoin sellaisiin tavaraturisteihin. Elämä pakotti! Matkoja ei järjestetty koskaan varman päälle, mutta joskus saattoi löytää jotakin, mitä Tallinnan kaupoissa ei ollut. Eräänä ostosturistien Mekkana oli Sillamäen kaupunki, jota tärkeänä kaupunkina varustettiin  Leningradista käsin. Valitettavasti kyseessä oli suljettu kaupunki (uraanirikastamo!), johon ulkopuolisilla ei ollut asiaa. Jopa niin saattoi käydä ahkeralle, mutta ilman lupaa kaupunkiin matkustaneelle turistille, että päätyi matkallaan paikalliselle miliisiosastolle.
   

 Sillamäe


 Gorbatshov kutsui kylään miehen, jonka hän tiesi kertovansa vitsejä Neuvostoliitosta. Hän johti miehen upeaan kuusihuoneiseen asuntoonsa. Asunnossa olivat persialaiset lattiamatot, videolaitteisto, keittiökoneet, kristalli-kattokruunut, punaisesta puusta huonekalut ... Gorbatshov osoitti miehelle kaiken tämän ja sanoi: "Näin tulee lähitulevaisuudessa elämään jokainen neuvostoliittolainen työntekijä." Mies kysyi häneltä: "Mihail Sergejevitš,  kutsuitteko minut tänne, jotta minä kertoisin teille vitsejä, tai kertoaksenne niitä minulle itse?"

  Neuvostokansalaisia ei ahdistanut ainoastaan pula tavaroista, vaan suurin ongelma oli asuntojen kanssa. Asuintalojen rakentaminen oli neuvostoajan alussa Virossa vielä lapsenkengissä. Totta, silloin kyllä rakennettiin. Syntyi jopa uusi rakennustyyli - stalinilainen monumentaalityyli, jossa asunnot olivat korkeita, talojen ulkoseinät koristettuja erilaisilla kipsikoristeilla.

 Tyypillinen stalinilaista tyyliä edustava talo Tallinnassa Tarton maantiellä

      Perinteisen tavan mukaan rakennettiin tiilitaloja, mutta niiden rakentaminen oli hidasta, joten asuntojen tarve ylitti tarjonnan. Vasta kun siirryttiin toisenlaiseen rakennustyyliin, tilanne muuttui. Neuvostoliitossa testattiin 50-luvulla erilaisia, sekä kopioituja, että itse keksittyjä asuntojen tuotantotapoja. Eräs tällainen neuvostoliittolainen ihme oli. ns.    elementtitalo. 

Elementtitalo eli ns. hrushtshovka, joka sai nimensa silloisen Neuvostoliiton päämiehen Nikita Hrushtshovin mukaan

   Erittäin epäonnistunut ratkaisu, joiden asunnoissa oli tulitikkurasiankokoiset keittiöt, sillä Hrushtshovin aikakaudella vallinneen periaatteen mukaan emäntien ei tarvinnut kohta enää rasittaa itseään ruoanlaitolla. Valitettavasti muita ratkaisuja ei siihen aikaa ollut vielä tarjolla ja emäntien täytyi edelleen jotenkin pärjätä niissä keittiökopeissa. Keittiöitä pienempiä  niissä asunnoissa olivat kylpyhuoneet, joissa mahtui tuskin kääntymään. Vuonna 1959 valmistuivat Tashkentissa ja Bakussa ensimmäiset Ranskasta ostetut Camus' järjestelmään perustuvat tehtaat, jotka tuottivat huoneenkokoisia paneeleja. Tämä ratkaisu ei kiinnostanut pelkästään venäläisiä, vaan esimerkiksi Helsingin Pihlajamäkeä suunniteltaessa  suomalainen arkkitehti Lauri Silvennoinen kävi juuri Ranskassa talonrakennusta tutkimassa (Tuomi 2000: 100). (Tosin suomalaiset omaksuivat huomattavasti suuremman asuntoversion). Ohimennen voi sanoa, että kohta myytyään tämän idean venäläisille, ranskalaiset lakkasivat itse sitä käyttämästä.
     Seuraavaksi pystytettiin samaan tekniikkaan perustuvia tehtaita jokaiseen isoon kaupunkiin koko itäblokin maissa. Näin rakennettiin samanlaisettalot Arhangelskista jopa Vladivostokiin ottamatta huomioon hyvin erilaisia ilmasto-olosuhteita. Sama järjestelmä käynnistyi luonnollisesti myös Virossa.
   Ei voi sanoa, että nämäkään asunnot olisivat olleet insinööritaidon huippuja. Edelleen pienet keittiöt (5,6 m2) ja kylpyhuoneet eli saniteettitilat, vaikka aavistuksen verran isommat, kuin edellisissä elementtitaloissa. Pienet olivat myös huoneet (isoin niistä 18m2). Silti tämä oli ratkaisu asuntopulaan. Kenelle? Se jäi nähtäväksi.
     Virossa rakennettiin paljon 60-luvulta lähtien. Kaksi isoa tehdasta  valmisti kahdessa vuorossa kerrostaloja, joiden oli määrä sopia niin pohjoisen kuin etelän oloihin. Pystytettiin kokonaisia kaupunginosia, samanlaisia harmaita ja rumia. Paikallisten arkkitehtien mielipiteitä ei otettu lainkaan huomioon. Kuin taikasauvan kosketuksesta nousi Tallinnaan Lasnamäe, Mustamäe, Öismäe. Samanlaisia betonikuutioita,  samasta muotista kaikki.  Totta, sitä harmautta yritettiin elvyttää jonkin verran. Taiteilijoiden tekemät isot, erivärisistä kivenpalaisista kootut seinäkoristeet koristivat monien talojen päätyseiniä, mikä ei tosin paljon väriä lisännyt  harmaaseen yleiskuvaan.
    

 Uuden "taideteoksen" kokoaminen ...

... ja tulos

 Rakenteilla oleva Mustamäe

 Öismäe

 Lasnamäe

   Valitettavasti tämä kaikki ei ratkaissut paikallisten asukkaiden asunto-ongelmia, sillä asunnot olivat tarkoitettu idästä saapuville vierastyöläisille - venäläisille, joiden määrä levittäytyi Moskovan suunnitelmien mukaisesti yli koko Viron. Suurin osa rakentajista oli myöskin venäläisiä.
   Viron olosuhteissa  tällainen massiivinen asuntotuotanto toi mukaan sosiaalisia lisäjännityksiä, sillä uudet, elementtitaloista koostuvat asuinalueet toimivat samalla eräänlaisina maahanmuuton houkuttimina. Neuvostoliitossa jaettiin asukkaille asuntoja työpaikan kautta. Tavallisesti firma rakennutti kerrostalon ja kyseisen laitoksen ammattiliitto jakoi asunnot työntekijöille, ensin esimiehille, jotka halusivat parempaa asuntoa, tämän jälkeen muutamille esimerkillisille työntekijöille heidän palkitsemisekseen. Ehkä muutama asunto jäi myös nuorille elämän aloittamiseksi ja loput asunnot, jos niitä enää oli (tavallisesti ei ollut) muille jonottajille. Ei saanut tietenkään unohtaa Suuren Isänmaansodan veteraaneja, jotka olivat aina joka asiassa etusijalla. Talon rakennuttanut firma saattoi käyttää asuntoja myös houkutellaakseen uutta työvoimaa.  Teollisuuden nopean kehittymisen takia Virossa ei ollut riittävästi    paikallista työvoimaa vuosina 1950 - 70 ja monet isot, suoraan Moskovan alaisuudessa olevat tehtaat, joita Virossa oli monta, värväsivät töihin ihmisiä Venäjältä käyttämällä asuntoja houkuttimina. Pääosin myös tällaisten yritysten johto koostui  venäläisistä ja suosi luonnollisesti maanmiehiään virolaisten sijaan. Ihmisten, kuten opettajien tai lääkärien, jotka eivät työskennelleet sellaisissä yhdessäkään sellaisissa yrityksessä,  oli odotettava asuntoja vuosikausia. Uusia taloja nousi kymmeniä ja satoja, paikalliset toivoivat   omaa asuntoa, muutamat saivatkin Kuitenkin Venäjältä värvätty työväki ohitti monet, vuosia kärsivällisesti odottaneet virolaiset. Ei siis ihme, että venäläiset tunsivat itseään etuoikeutetuiksi ja virolaiset  loukkaantuksi. Eräälle vastasaapuneelle nuorelle venäläiselle naiselle tarjottiin asuntoa vanhahkossa talossa, jossa puuttui kaukolämmitys. Nainen  oli kuullut kaukolämmityksestä  ja kylpyhuoneista siihen asti todennäköisesti vain huhuja, vastasi ylimielisesti: "Tämä antakaa virolaisillenne!"   Uusien asuinalueiden maine muuttui, niistä  tuli venäläistämisen työkalu. Sellaisetkaan tapaukset eivät olleet harvinaisia, jossa joku tietä kysyvä, juuri Venäjältä saapunut asuntoaan hakeva "spesialisti"  johdatettiin oikean osoitteen sijasta jonnekin kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kaatopaikalle.

   Virallisten tietojen mukaan vuonna 1986  uusista asunnoista 2/3 jaettiin Venäjältä saapuneille maahanmuuttajille. Tallinnan Polyteknisen Instituudin poliittisen ekonomian oppituolin dosentti Vello Rekkaron tutkimusten mukaan 75% asunnonsaajista olivat peräisin jostain päin Neuvostoliittoa. Myös silloinen Tallinnan kaupunginjohtaja Harri Lumi todesi, että maahanmuutto oli ylittänyt kaikki rajat. 

 

Harmaa kivikylä ...

... ja niiden rakentajat, venäläiset asiantuntijat, mainoskuvassa ...

...raskaan työpäivän uuvuttamina

   Kuitenkin oli myös paikallisilla asukkaille jäänyt jonkinlainen mahdollisuus ratkaista asunto-ongelmansa. Heitä varten perustettiin niinsanottuja asunto-osuuskuntia. Täytyi vain liittyä johonkin sellaiseen ja rakennuttaa asunto maksamalla se omasta pussista. Vaikka näin oli huomattavasti kalliimpaa, monet käyttivät sitä mahdollisuutta, varsinkin  jos muuten olisivat joutuneet jonottamaan asuntoaan vuosikausia. Asuntoja jaettiin, kuten autoja ja muitakin tavaroita ammattiyhdistyksien kautta. Jos ei kuulunut mihinkään edunsaaja ryhmään, saattoi jäädä odottamaan. Asunto-osuuskunta takasi ainakin sen, että suhteellisen lyhyen ajan kuluessa asunto valmistui. Mutta verrattuna tavallisiin vuokra-asuntoihin siitä täytyi maksaa huomattavasti enemmän (vuokrat Neuvostoliitossa olivat todellakin halpoja). Lainaa myönnettiin valtion taholta 15 vuodeksi. Etuna oli, että nämä osuuskunnat koostuivat suureksi osin virolaisista. Maahanmuuttajat kun saivat vuokra-asuntonsa ilmaiseksi. Näiden talojen laadusta ei voinut edes puhua. Lyhyeessä ajassa valmistuneet ja puolitaidottomien "spesialistien" kyhäämät betonilaatikot jättivät toivomisen varaa niin ulko-, kuin sisätöidenkin suhteen. Liittyäkseen sellaiseen asunto-osuuskuntaan täytyi jonottaa ainakin vuoden verran.

Idylli neuvostoliittolaisen tapaan

Myös nämä ahtaat asunnot olivat monien virolaisten haaveena

*   *   *

"Minä olen, minä olen pioneeri,
kohta minusta tulee insinööri.
Insinööri ja spesialisti,
rakentaja-kommunisti ..."

    Näin lauloi meidän rakastettu laulajamme Georg Ots lapsukaisille, jotka päättelivät siitä, että rakentajan kuuluu olla ensisijaisesti kommunisti ja vasta tämän jälkeen spesialisti. Usein tämä juuri oli näin päin.

    Tunnetuksi tulivat erään suomalaisen rouvan sanat: "Jos ette olisi kertoneet, että tämä talo on valmistunut vasta hiljattain, olisin luullut, että se on rakennettu kauan ennen sotaa, eikä sitä ole sodan jälkeen  peruskorjattu."  Pohjoismainen vieraamme erehtyi - sotaa edeltävänä aikana rakennetut talot olivat huomattavasti paremmassa kunnossa. Pieni näyte rakentamisen laadusta: meidän perheemme pienen kaksion seinille oli tapetti  kuin kaukaa roiskittu ja ilmeisesti  tapetin loputtua komeili osassa seinistä  toisenlaista tapettia. Tämän käärepaperin kaltaisen seinäkoristeen poistaminen seinistä ei aiheuttanut erityistä päänsärkyä. Jo parin kuukauden kuluttua lämmityskauden alettua seinäpaperit tasoitteineen irtosivat. Maali kuoriutui ovista sekä ikkunakarmeista ensimmäisen vuoden aikana. Saranoiden kaikki ruuvit olivat vasaroitu paikoilleen vasaraa käyttäen, mikä ei ainakaan helpottanut niiden poistamista. Lattialautojen välit olivat lautojen kuivuttua noin sentimetrin levyiset, jolloin joku paha-aavistamaton naisvieras saattoi murtaa kengänkorkonsa. Ilmastoinnin suhteen ei ollut ongelmia, ilmastointiritilät oli naulattu suoraan lattialautojen päälle ilman minkäänlaisia lautoihin porattuja reikiä. Niitä ei tarvittukaan, sillä ikkunakehyksien raoista pääsi tuuli vapaasti asuntoon. Ensimmäinen työ uuteen kotiin muuton jälkeen oli vessanpönttöjen puhdistaminen, sillä rakentajat olivat luonnollisesti käyttäneet niitä, vaikkei talossa mollut rakentamisen aikana vettä. Kukaan rakentajista ei ollut myöskään vaivautunut siivoamaan niitä jälkiä, mitä tavallisesti tulee rakentamisen yhteydessä. Kaikki komeili keskellä lattiaa, tai nurkissa, riippuen rakentajan kekseliaisyydestä. Talossa oli huomauttamista silloisen kuuluisan rakennusmestarin Ludvig Vammuksen viimeistelijöiden työstä. Mestari Ludvigista sanottiin kunnioittavasti, että hän jos kukaan tuntee työntekemisen taidon. Setä Ludvig saattoit tunteakin, mutta nuoret venäläiset tytöt, jotka työskentelivät hänen alaisinaan, sitä eivät tunteneet. Pelkkä ajatuskin siitä, että oli sellaisiakin mestareita, jotka eivät tunteneet työtään, puistattaa. Ja sellaisiakin oli. Minkälainen saattoi olla heidän työnsä jälki? Kaiken lisäksi asunnoista ei löytynyt yhtään suoraa olevaa seinää, sillä vatupassi oli neuvostospesialisteille ilmeisesti tuntematon työkalu.

Esimerkillisen rakentajan kunniamerkki

    Kun asunto oli lopulta valmistunut, sitä sai ruveta sisustamaan. Täytyy myöntää, että jonkinlaisia huonekaluja kaupoissa oli, mutta niitäkin täytyi jonottaa ja valikoima oli hyvin pieni. Voi hyvin kuvitella minkä tahansa huoneiston sisustustuksen vilkaisematta edes sisälle. Ero oli vain isäntäväen tyylitajussa, sillä asuntojen pienuus ei jättäny sisustamiselle paljon pelivaraa. Suureksi osin kovalla kiireellä ja huonolaatuisesta  materiaalista valmistetut huonekalut näyttivät kaikkea muuta kuin kauniilta.

                    

  Koivuvanerilla päällystetyt kaapit ...

                                         ... nojatuolit ...

 ... kirjoituspöytä ...

... ja sohvapöytä olivat melkein pakollisia huonekaluja

   Melkein kaikki nämä huonekalut on valmistettu puolikuivasta materiaalista. Ei ollut ihme, että kaappien ovet olivat kuivuttuaan kaarevat eivätkä laatikot liikkuneet. Varmasti valmistajat olisivat pystyneet parempaankin, mutta kun kysyntä ylitti tarjonnan monikertaisesti, niin siihen ei ollut aikaa. Taloudellisesti hieman varakkaammat perheet  tilasivat huonekaluja siihen erikoisliikkeistä. Tietenkin se tuli maksamaan enemmän, mutta etuna oli asunnon omaleimaisuus.

   Seuraavaksi ongelmaksi muodostui puhelimen hankinta. Tämä tekniikan ihme, joka oli tavallinen muualla maailmassa, oli N-liitossa varsin harvinainen. Puhelimen kuukausimaksu oli melko olematon, eivätkä puheminuutit maksaneet yhtään mitään.  Äitini ja monet muut jonottivat puhelinta vuosikausia siirtymättä kuitenkaan jonossa askeltakaan eteenpäin. Äitini odotti puhelinta 16 vuotta, mutta ei saanut sitä. Hän sattui asumaan alueella, missä mahdollisuudet puhelimen hankkimiseen olivat melkein olemattomat. Sitä paitsi  löytyi aina jonottajien joukosta monenlaisia "ansioituneita", pääasiallisesti venäläisiä sotaveteraaneja, joille tämä tekniikan ihme annettiin muiden kustannuksella. Yksinäinen eläkeläinen ei kiinnostanut ketään.

  Puhelimien lisäksi oli puudetta myös televisioista, vaikka niitä  tuotettiin varsin monessa paikassa Neuvostoliitossa. Yksi haluttuimmista televisioista oli aikoinaan Rekord. Tämä oli myös yksi ensimmäistä, joka enemmän tai vähemmän muistutti ulkonäöltään telkkaria. Sitä ennen kaupoissa oli tarjoilla vain isokokoisia, mutta noin postikortin kokoisella kuvaruudulla varustettuja KVN kaukonäkölaatikoita, joiden eteen kävi tislatulla vedellä täytetty lasilinssi. Pareman puutteessa  niitäkin ostettiin.

Televisio KVN

  Jonot kaupoissaolivat valtavia, varsinkin Tallinnassa, Suur-Karja-kadulla sijaitseva myymälässä, missä ihmiset jonottivat päiväkausia television ostoa. Mekin kokeilimme onneamme, mutta lopetimme pian. Tuolloin myytävänä oli myös toinen mallinen televisio, peltilaatikko nimeltä Zarja, joten ostetimme sellaisen. Näin siksi, että sillä ei ollut halukkaita ostajia, täten ei tarvinnut jonottaa. Näin alkoikin meidän tutustumisemme kaukonäköön pärisevän kuvalaatikon kautta.

Televisio Zarja-2

      Ihme kyllä, mutta meidän peltinen telkkarimme osoittautui varsin kestäväksi, kun monien parempien televisioiden omistajien oli usein asioitava verstailla. Tunnetun neuvostoliittolaisen laadun vuoksi remonttimiesten liiketoimi kukoisti. Varsinkin myöhemmin, kun avautui mahdollisuus seurata Suomen televisiolähetyksiä. Alkuvuosina niistä ei voitu edes uneksia, koska Suomen TV aloitti toimintansa vasta pari vuotta myöhemmin.

 *   *   *

Venäjällä, jossakin lastentarhassa  hoitaja kertoi  lapsille Neuvostoliitosta. Hän kertoi, miten elävät Neuvostoliiton lapset, miten heitä hoivataan, miten heidän vanhempansa elävät yltäkylläisyydessä onnellisina. Pieni Vanja alkoi yhtäkkiä  itkeä katkerasti. Kun kasvattaja kysyi häneltä, miksi hän itkee, vastasi poika kyynelehtien: "Tahdon myös Neuvostoliittoon!"

  Aikuisten kanssa oli asia hieman monimutkaisempi. Lapsille voi kertoa, mitä tahansa. Heidän oletetaan uskovan kaikenlaisia satuja.
    Neuvostoliitossa ei ollut propagandaministeriötä sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten Göbbelsin johtama laitos Natsi-Saksassa. Siihen ei ollut tarvetta, koska propagandaa harjoitti jokainen vähänkin isompi laitos ensisijaisesti tietenkin media.  Ihmisille yritettiin selvittää, että  Vasjan tai Mashan pitäisi olla onnellisia, koska he asuvat  satumaassa. Koska tippuva vesi voi murentaa kiven, myös jatkuvasti toistettava valhe  alkaa muuttua näennäisesti todeksi. Juuri sitä toivoivat Neuvostoliiton väkevät. He jättivät huomiomatta vain yhden pikkuseikka: kaunis tarina ja arkielämä eivät kohdanneet toisiaan. Kaikista medialähteistä kuului vain ison ja mahtavan Neuvostoliiton ylistystä, mutta   kuitenkin todellisuus oli toisenlainen. Ei tarvinnut olla erityisen älykäs ymmärtääkseen tätä ristiriitaa.  Totuus oli vlitettavasti tuskallista ja samalla surullista. Kukaan meistä ei siteerannut ruokajonossa seisoessaan kuolemattomia runoja punaisesta kommunismin auringosta tai lukenut samanvärisiä iskulauseita talojen seiniltä. Valitettavasti meillä ei ollut rohkeutta toivoa muutosta tässä isossa piikkilangan ympäröimässä  vankileirissä, jota nimitettiin Neuvostoliitoksi.

Ei pysty lintua kahlitsemaan muurit,

niitä korkeammalla kulkee sen vapaa lento ... 

 

Laulava vallankumous

     Virolaiset eivät ole koskaan tyytyneet olemaan vieraan vallan alaisia. Koko miehityksen ajan olemme tunteneet sydämissämme vapauden kaipuuta. Joskus hilja, joskus äänekkäämmin Viron kansa on tuonut ilmi mielipiteensä juuri sen verran, mitä on ollut mahdollista. Suurin osa kansasta ei ole koskaan omaksunut sille tyrkytettyä kommunistista ideologiaa, olipa tyrkyttäjä Moskovan tai Tallinnan puoluejohto. Enempään emme pystyneet. Kaikki muistivat hyvin, mitä tapahtui vuonna 1956 Unkarissa ja vuonna 1968 Tsekkoslovakiassa. Nämä valtiot sijaitsevat keskellä Eurooppaa ja tapahtumia uutisoitiin laajalti maailman tiedotusvälineissä. Mutta kuka olisi kiinnittänyt huomiota yhden pienen valtion vapaustaisteluun, joka oli silloisen Neuvostoliiton alueella ja kuului virallisesti Neuvostoliittoon? Moskovan demagogia on yleisesti tunnettu. Kaikenlainen vapaustaistelumme olisi Moskovan taholta tulkittu huligaaniseksi rauhan häiritsemiseksi, jonka kansan "älymystö" olisi tuominnut jyrkästi. Juuri näin neuvostoliittolainen lehdistö kuvaili Unkarin kansannousua.
    Perimmäiset syyt liikehdintään olivat marxismi-leninismin ideologian romahtaminen, Neuvostoliiton surkea talouskehitys, ympäristökriisin kärjistyminen ja eri ”neuvostokansojen” välien kiristyminen. Baltian maissa syntyi ärtymystä, kun venäläisiä suosittiin paikallisväestön kustannuksella.    
    Toinen syy oli Neuvostoliiton aikomus tehostaa fosforiitin tuontantoa Virossa ympäristöön kustannuksella.
    Kansan keskuudessa  vastarinta oli saavuttanut 1980-luvun puolivälissä huippunsa. Mihail Gorbatsovin liennytyspolitiikan ansiosta  meille oli jätetty pieni liikkumavara. Sitä käytettiin välittömästi. 23. elokuuta 1987 järjestettiin Hirveparkissa mielenosoitus, jossa vaadittiin ns. Molotov-Ribbentropin sopimuksen mitätöimistä. KGB-llä oli näinä päivinä paljon tekemistä.

 

  "Stalinilaiset pyövelit oikeuteen!"

 "Miehitys jatkuu - ikuisestiko?"

    11. syyskuuta 1988 järjestettiin laulujuhla, jossa kansa esitti hyvin äänekkäästi mielipiteensä. Enää ei nähty laulukentällä yhtäkään punaista riepua, vain sini-musta-valkoiset kansallisliput liehuivat. Laulettiin siihen asti kiellettyjä kansallislauluja.

     23. elokuuta 1989 järjestettiin baltian tasavalloissa jotakin ennennäkemätöntä. Noin 2 miljoona ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni muodostaakseen 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Virosta Latvian kautta Liettuaan. Tapahtumalla haluttiin kiinnittää huomiota Baltian maiden kohtaloon ja muistuttaa 50 vuotta vanhasta Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta, joka johti näiden maiden miehitykseen.

     Koko tätä neljä vuotta (1987 - 1990) kestänyttä liikehdintä alettiin kutsua "Laulavaksi vallankumoukseksi", minkä lopputuloksena Viro saavutti lopultakin vapauden ja riippumattomuuden. Valloittajan oli pakko 50 vuotta isännöityään pakata tavaransa ja poistua alakuloisesti samaa tietä, mitä olivat isäntinä tulleetkin. Tällä kertaa päinvastaisessa suunnassa. Jo toistamiseen pieni Viro oli osoittanut itseään monta sata kertaa isommalle miehittäjälle todellisen voimansa. Viro oli jälleen vapaa!

       Viron kansallislippu nousee salkoon 50 vuoden tauon jälkeen

    Maailma suhtautui tilanteeseen eri tavoin. Islanti, Latvia ja Liettua  tunnustivat heti Viron Tasavallan olemassaolon. Suomen hallitus säilytti tunnetun varovaisuutensa suhteissa Venäjään ja suositteli Viroa tavoittelemaan itsenäisyyttä yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton hallituksen kanssa, mikä  luonnollisesti oli mahdotonta. Yhdysvaltain presidentti George Bush käyttäytyi varsin oudosti. Vasta syyskuussa, kun Neuvostoliitto oli "lahjoittanut" Virolle itsenäisyyden, suostui presidentti Bush tunnustamaan Viron Tasavallan itsenäisenä valtiona. USA oli kuitenkin aina sanoissaan kieltäytynyt hyväksymästä Baltian maiden miehitystä Neuvostoliiton taholta. Sanoilla on hyvä leikkiä, jos niiden takana ei tarvitse olla tekoja!  Näin histiroa toistui. Yhdysvallat kieltäytyivät tunnustamasta Viron Tasavaltaa myös vuonna 1918. Tammikuun 12. päivä  1918 vastasi Yhdysvaltain suurlähetystön virkailija meidän kansanedustajiemme Poskan ja Seljamaan esittämään pyyntöön, että Yhdysvallat  tunnustaa Viron itsenäisyyden vain siinä tapauksessa, että sillä on Venäjän kommunistisen johtokunnan suostumus. Hän väitti, koska tilanne Neuvosto Venäjällä on toistaiseksi epävakaa, niin Yhdysvaltojen on mahdotonta ottaa kantaa. Näin mainittu ammattimies vieritti taitavasti  harteiltaan koko vastuun  , jonka hänen edustamansa valtion olisi pitänyt ottaa. Myöhemmin, vuonna 1991 tietysteli Iso-Britannian ulkoministeri, miten aiotaan suojella venäläisen vähemmistön etuja(?!) Virossa (Päevaleht, 04.09.1991)

 

Päätteeksi

     Kun aloin kirjoittaa tarinaani, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä sen tulisi pitää sisältää. Aluksi aioin kirjoittaa vain yksittäisistä episodeista, jotka olisivat kaikkein oleellisempia Viron kansan elämässä. Mutta aihe vei minut mukaan ja silmieni eteen nousi yhä uusia ja uusia kuvia menneisyydestä, joita itse olin kokenut. Ikäiseni ihmiset vähenevät vuosi vuodelta. Ehkä joskus, vuosien kuluttua joku lukee niitä muistelmia eikä usko, että jotain tällaista on voinut olla. Kuitenkin en ole keksinyt mitään omasta päästäni, vaan kirjoittanut siitä, mikä on todella tapahtunut. Sekä omien muistelmieni mukaan, kuin myös muualta kuultujen tarinoiden perusteella. En ole kertonut läheskään kaikesta. Kaikkia silloisia tapahtumia en pysty kuvailemaan yksityiskohtaisesti. Varmaa on vain se, että ihminen, joka on asunut suurimman osan elämästään "neuvostoliittolaisessa paratiisissa", ei koskaan pysty myöhemmässä elämässäkään tunnustamaan  kommunismia elämänmuotona.

     Voidaan kysyä, oliko koko elämämme vain yksi kuoppainen tie ilman paljonpuhuttua valoa tunnelin toisessa päässä. Ei. Moni asia oli jopa  järjestetty paremmin ja ihmisystävällisemmin. On myös mahdollista, että ihmiset stressaantuivat vähemmän. Myöhemmässä vaiheessa ei ollut enää pelkoa tulevaisuudesta. Työttömyys oli tuntematon käsite, terveydenhoito ja koulutus olivat ilmaisia. Asunto, olipa se sitten niin hyvä tai huonon, oli kaikilla ja oli myös suhteellisen halpaa. Ruoka ei ollut kaikenlaisten kemikaalien saastuttama. Ihminen, joka halusi tehdä työtä ja pystyi sitä tekemään, saattoi elää tyydyttävästi. Oli vain pidettävä tiukka huoli sanomisistaan ja yritettävä olla ajattelematta, ettei hän ole itsenäisen valtion kansalainen, vaan kuuluu Moskovan alaisuuteen. Moskovan ohjeiden mukaisesti Viron kansan oli unohdettava alkuperänsä ja sulauduttava vähitellen Neuvostoliiton kansallisuuksien joukkoon. Sen tulisi menettää identiteettinsä, kansallistunteensa, kulttuurinsa. Juuri tämä oli asia, josta emme pystyneet antamaan periksi. Hännystelijöitä ja karrieristejä tietenkin löytyi, kuten niitä on jokaisen kansakunnan keskuudessa. Monet saavuttivat korkean aseman eivätkä tunteneet mitään tarvetta toisenlaiseen elämään. Oman edun tavoittelussa voi myydä kansallistunteen, omantunnon ja myös kansan. Mutta näin tehneet  olivat vain yksittäisiä henkilöitä. Suuremmalla osalla meistä oli edelleen sydämessä vapaudenkaipuu. Vapaus oli juuri se, jota kaivattiin eniten. Vapaus on, tietenkin, suhteellinen. Meillä oli mahdollisuus matkustaa koko suuressa Neuvostoliitossa ilman erityisiä rajoituksia. Olemalla myötämielinen hallituksen kanssa saattoi saavuttaa hyväksynnän korkeammalta taholta. Mutta kansallistunnettamme emme pystyneet myymään. Emme voineet samaistua homo sovieticukseen, emmekä edes halunneet sitä. Olimme sydämessämme virolaisia ja halusimme pitää itseämme sellaisina. Laulujuhlat olivat meille ilmaisuvälineinä. Näinä päivinä olimme virolaisia. Todellisia. Vihdoinkin! Vaikka tiesimme - juhlapäivät ovat kohta ohi ja edessä odottaa taas arki.

   
 

      Tallinn 2009 

Takaisin alkuun